Perehdytyspeli hankkeeseen

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kaikki lähti ideasta, kuten yleensäkin. Tunnen Prikka kiertoon -hankkeen vetäjän, joka jakaa kanssani kiinnostuksen pakopeleihin. Hankkeen tuore projektitiimi pohti, voisiko pakohuonepeli toimia hankkeessa perehdytyksen tukena. Minulla puolestaan oli yliopistolla alkamassa pelisuunnittelukurssi, johon etsin sopivaa tosielämän kohdetta. Kun ystäväni esitti ideansa, alkoi aivoissa avautua välittömästi joitakin uusia neuropolkuja.

Pakopeli pedagogisella tarkoitteella on kiistämättä kiinnostava paketti. Aluksi ajatus perehdytyksen ja pakohuonepelin yhdistämisestä oli silti hämmentävä. Koska pidän uusista haasteista, aloin tonkia asiaa enemmän. Kävi ilmi, että perehdytyksen pelillistämistä on kokeiltu muuallakin. Mielenkiintoisin googlettelemalla löytämäni projekti oli Veikkauksen perehdytyspeli.

Idea lyötiin lukkoon, ja aloin työstää asiaa. Sain hankkeen työntekijöiltä materiaalia ja suuntaviivoja suunnitteluun. Jutustelujen ja asiaan perehtymisen pohjalta hahmottelin keskeisiä teemoja, jotka kannattaisi ottaa mukaan peliin. Samalla väsäsin elämäni ensimmäisen pitchaus-esityksen pelissuunnittelun kurssille! Pitchauksen lisäksi moni muukin asia oli minulle uutta pelisuunnittelun kurssilla. Opettajana meillä oli Resistance Gamesin moniosaaja, Jussi Autio, joka avasi kiinnostavasti pelisuunnittelun maailmaa.

Sain pitchauksesta oikein hyvää palautetta, mikä siivitti suunnittelua eteenpäin. Ikioma "Legendaarinen Hävikkisankari" oli syntynyt ja nyt piti vain hioa sankarin juonet valmiiksi. Omasta mielestäni haastavinta oli arvioida pelin kestoa sekä tehtävien toimivuutta ja vaikeutta. Yritin leipoa perehdytettävän aiheen kiinteäksi osaksi peliä, ettei se jäisi vain irralliseksi kehystarinaksi. Rakensin pelin toiveiden mukaisesti siirreltäväksi eli sitä ei ole sidottu tilaan. Tämä rajasi menetelmien ja gadgettien käyttöä, mutta ei minulla olisi osaaminen riittänytkään kovin erikoisiin hilavitkuttimiin. Onneksi keksin käyttää pelissä äänitteitä, mikä toi siihen hieman lisäulottuvuutta.

Siinä hän on - sankari itse!

Tiedossa oli, että pelaajina tulisi olemaan henkilöitä, joilla ei välttämättä ole kokemusta pakohuonepeleistä. Tämän vuoksi päädyin rakentamaan peliin selkeän lineaarisen etenemismallin. Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävät pitää ratkaista tietyssä järjestyksessä peräkkäin. Yritin myös sijoittaa tehtävät siten, että ne vaikeutuvat loppua kohti, jotta alussa olisi helppo päästä pelin imuun.

Kurssin lopputyönä syntyi pelisuunnitelma-dokumentti, jonka lahjoitin hankkeelle. Ajatuksena oli, että suunnitelma toimisi sen verran hyvänä pohjana, että joku toinenkin voisi toteuttaa pelin sen pohjalta. Tai sitten minä saisin kaivettua jostakin ylimääräistä aikaa ja tartuttua toimeen. Oli haikeaa päästää suunnitelmasta irti, ja antaa se jonkun toisen käsiin näkemättä ehkä koskaan lopputulosta. Asia jäi muhimaan, mutta ratkesi lopulta hieman yllättävällä tavalla, josta kerron seuraavassa postauksessa. 😊

Haluaisitko sinä tehdä pelille ammattimaisemman visuaalisen ilmeen (vuonna 2022) esim. työharjoittelun, kurssityön tai opinnäytetyön tiimoilta? Ota yhteyttä!

Lukemaan oppiminen

Miten se suuri oivallus tapahtuu?

Meillä opetellaan kohta taas lukemaan. Se onkin jännittävää aikaa, ja ajattelin kirjoittaa siitä omia kokemuksia ylös. Juttu sisältää amatöörin pedagogisia kokeiluja, joilla oli kuitenkin onnellinen lopputulos. 

Emme ole kauheasti herätelleet lasten lukuinnostusta, vaan olemme odottaneet sen viriävän itsestään. Eihän sillä niin kiire ole. Lukeminen avaa kuitenkin lapselle ihan uuden maailman. Jo ennen lukemista lapset oppivat taitavasti tulkitsemaan esimerkiksi merkkejä ja logoja. Olen useampaan kertaan ihmetellyt, mistä lapsi tiesi, että ajettiin vaikkapa Hoplopin ohi tai että jossain luki oma nimi. Se perustuu tietysti tutuksi tulleiden merkkien tulkintaan.

Varmasti riippuu lapsesta, tarvitaanko lukemisen opetteluun ulkoista motivointia vai ei. Meillä lapset pitävät tarinoista ja niiden kuuntelusta. Heille on aina luettu iltasatu ja satunnaisesti muulloinkin. Ehkä näistä syistä myös halu oppia lukemaan syntyi itsestään. Plussaa oli se, että esikoisella on hyvä keskittymiskyky, joten hän jaksoi pysähtyä asian äärelle.

Lukemaan oppimisen alkulämmittely oli esikoisen kohdalla lähes sanatonta yhteistyötä päiväkodin kanssa. Päiväkodista viestittiin, että kirjaimet kiinnostavat ja sama toisin päin. Kirjaimia tunnistettiin ja piirrettiin omin pikku kätösin. Päiväkodissa laulettiin vanhaa kunnon aakkoslaulua. Samaan aikaan kodissa laitettiin magneettiaakkoset laulun säkeistöjen mukaiseen järjestykseen, jotta laulu olisi helpompi oppia ulkoa. Lapsi tykkäsi myös muodostaa magneettikirjaimilla omia, hyvin kryptisiä sanoja ja pyysi kertomaan, mitä siinä lukee. Myös joissakin opetuspeleissä oli kirjainten tunnistusta, ja pelien varjolla on kiva opetella uutta. Ainakin Ekapeli Alku ja Pikku kakkosen Eskari oli meillä pelattavina. Niin ne aakkoset sitten vain opittiin! Mutta tästä on vielä matkaa lukemiseen.

Aakkoslaulun säkeet magneeteilla

Monet ovat kertoneet, että lapsi oppi lukemaan ihan vain itsekseen tai seuraamalla lukemista vierestä. Meillä ei mennyt niin. Siihen tarvittiin vähän muutakin. Kirjastosta lainattiin helppolukuisia, tavutettuja kirjoja ja niitä luettiin yhdessä oikein hartaasti ja ajatuksella. Vieritin esimerkiksi sormea siinä tekstin kohdassa, missä olin menossa - kuin karaoke-videolla. 😅 Välillä opetin, miltä kirjaimet kuulostavat, kun ne lausuu yhteen eli tavuina. Vähitellen edettiin siihen, että pienen tekstipätkän jälkeen osoitin luetusta tekstistä yhtä sanaa ja kysyin, mitä siinä lukee. Sitten sama toisella, vähän saman kuuloisella sanalla. Tämä vaihe vaati kärsivällisyyttä! Aluksi se oli vaikeaa, mutta pikku hiljaa jotkin tavut jäivät mieleen ja ne oppi tunnistamaan.

Kun kirjainten yhdistely alkoi olla pikkuisen hallussa, jätimme lapselle myös "sana-arvoituksia" pöydälle. Hän sai kaikessa rauhassa päivän aikana käydä tutkimassa tavutettua sanaa, ja esittää sitten arvauksensa siitä. Joskus meni oikein ja joskus vähän sinne päin. Tavujen tunnistus kehittyi kerta kerralta. Ja sitten vähä vähältä se alkoi automatisoitua. Jossain vaiheessa saimme todeta, että nythän sinä osaat lukea! Ei ehkä niinkään kertaoivalluksena, vaan harjoittelun kautta. Ajankohta taisi olla paria päivää ennen 6 v synttäreitä, ja sitten eskarin aikana lukeminen vahvistui entisestään.

Viestilappu pöydän kulmalla...

Olisipa mielenkiintoista kuulla muilta, millaisia keinoja lukemisen opetteluun on löytynyt. Nyt niille alkaisi olla taas tarvetta!

Luko - ensikosketus pedagogiseen peliin

Olipa kerran 90-luvulla pedagoginen peli koulussa...

Päähäni ei mahdu läjäpäin tarkkoja muistoja ala-asteelta. Muistan ruokalan, pakollisen sienisalaatin, käsityöluokan, järjestäjävuorot, opettajia, terveydenhoitajan etovastaanoton, puolapuut, välkkäleikkejä, pesäpallon, tanssiesityksen, joulujuhlia, liikuntasalin patjavaraston hajun... Okei, muistaahan noita sentään. Mutta muistan myös sen, kun neljännen luokan tienoilla luokkaamme asteli uusi englanninkielen opettaja. Hän oli rauhallisen ja mukavan oloinen nuorehko nainen. Siitä päivästä lähtien kiinnostukseni englannin kielen oppimista kohtaan alkoi vallata pinta-alaa (mikä tuli ihan tarpeeseen). Kaiken muun mukavan lisäksi tuo nainen kantoi mukanaan salaista asetta - pelisalkkua. 

Luokkaamme saapui uuden opettajan vanavedessä peli nimeltä Luko. Tuolloin sain luultavasti ensikosketuksen pedagogiseen peliin ja se on jäänyt vahvasti mieleeni. Muistoissani homma menee sillä tavalla, että tunnin lopuksi, kun määrätyt tehtävät on tehty, sai kaivaa esiin Luko-lautapelin. Ai että, kuinka harmittelin sitä, että en ollut nopeimmasta päästä tehtävien tekijä. Mutta aika usein minäkin ehdin nautinnolliseen pelihetkeen mukaan. Muistan, että siinä oli joku tehtäväkirja ja pelilauta. Oikeaksi arvelemansa vastauksen mukaan piti asettaa muovinen neliölaatta pelilaudalla oikeaan kohtaan. Jos onnistui saamaan tehtävän valmiiksi, sai taittaa pelilaudan kiinni, kumota sen nurin päin ja katsoa, millainen kuvio laatoista oli muodostunut. 

Jos Lukon tehtävät oli oikein ratkaistu, muodostui aina joku tietty, hieno kuvio. Muistan, että mielestäni tehtävät oli suht haastavia ja harvoin sain niitä valmiiksi saati ihan täydellisen kuvion! Joskus vähän kateellisena katsoin, kun joku toinen käänsi lautansa ja siellä oli valmis, ehjä kuvio näkyvissä. Mutta yhtä kaikki nautin siitä hommasta. Oli joka kerta kuumottavaa kumota pelilauta ja katsoa tulos. Sitä en osaa arvioida, kuinka paljon tuossa pelissä oppi kieltä, koska mönkään mennyttä kuviota ei yleensä ehtinyt saati viitsinyt alkaa korjaamaan. Mahdolliset virheet jäi siis tavallaan pimentoon. Mutta ainakin peli sai puristamaan parhaansa!

Luko-pelilauta ja muutamia tehtävävihkoja.

Muistelin tätä peliä juuri jokunen viikko sitten enkä millään saanut sen nimeä mieleen. Sitten kävi niin onnellisesti, että sattumalta bongasin pelin Facebookista. Siellä oli joku myymässä kyseisiä Luko-settejä. Voi mahtavuutta, kun pääsin näkemään nostalgiakuvia pelistä ja todentamaan, että muistikuvissa oli totuuden aineksia. Samalla selvisi, että Luko-pelissä on myös muiden aineiden kuin englannin tehtäviä, esim. äidinkielen, biologian ja maantiedon. Innostuin sitten huutamaan yhden setin itselleni ja nyt mulla on ihan oma Luko, jota saa pelailla kaikessa rauhassa loppuun asti. 😂 Pelasin jo yhden enkkusetin ja sain peliseuraakin!

1. Tästä se lähtee!  2. Avustaja laittaa viimeisiä palikoita kohdilleen.  3. Totuuden hetki: Tadaa, sweet Success! :)

Esimerkkitehtävä

Ps. Näitä pelejä myydään vieläkin. Tevellalla on myynnissä "Mini-Luko" -tehtävälauta, mutta onkohan tehtävävihkoja missään? Tehtäviä on kyllä kohtuullisen helppo kehitellä itsekin.

Onko sullakin jäänyt joku retropeli mieleen hyvässä tai pahassa?

Problem-Based learning eli ongelmalähtöinen oppiminen

Kelpaisiko tunti ongelmanratkontaa perinteisen luennon sijaan?

Kuluvan syksyn psykologian opinnoissa pääsin kokeilemaan ongelmalähtöistä oppimista etäopiskelun yhtenä muotona. Minulle kelpasi mainiosti tällainen itselle uusi kokeilu. Sain sellaisen vaikutelman, että opettaja oli ehkä koeponnistanut tätä jo aiemmin perinteisessä lähiopiskelussa.

Menetelmän pikakuvaus

Menetelmän ytimeen kuuluu itseohjautuva ryhmätyöskentely ja todellisuutta simuloivan ongelmatehtävän selvittely. Teoreettisesti ongelmalähtöinen tehtävä oli jaettu seitsemään vaiheeseen:

• epäselvien käsitteiden selventäminen, 
• ongelman määrittely, 
• aivoriihi, 
• ilmiötä kuvaavan selitysmallin rakentaminen, 
• oppimistavoitteiden määrittely, 
• itsenäinen opiskelu ja 
• itsenäisen opiskelun tulosten jakaminen (Lindblom-Ylänne & Iivanainen, 2007). 

Englanninkielisenä hieman pidemmän kuvauksen vaiheista löytää esimerkiksi tästä (pdf) dokumentista.

Tiivistetysti kerrottuna ryhmä pyrkii saamaan selkeän käsityksen ongelmasta, hankkimaan tarvittavaa lisätietoa aiheesta, ja lopuksi muodostamaan jonkinlaisen ratkaisun. Samalla on tarkoitus oppia toimimaan asiantuntijamaisessa roolissa epäselvässä ongelmatilanteessa, joka muistuttaa todellista työelämän tilannetta. Opettajan rooli on tukea työskentelyä. 

Alkuvaiheen oleellisimpia kysymyksiä :)

Seuraavaksi selostan menetelmää opiskelijan silmin, eli mitä ryhmämme puuhasi kahdella perättäisellä tapaamiskerralla, jolloin käytimme ongelmalähtöisen oppimisen menetelmää. Lisäksi jaan omia kokemuksia metodista ja oppimisesta.

Ensimmäinen tapaaminen: ongelman määrittely

Zoom-tapaamisen ensimmäinen vaihe meni jotensakin tähän tapaan:

1. Ensin tutustuttiin yhdessä ongelmalähtöisen oppimisen konseptiin.
2. Seuraavaksi opiskelijat jaettiin noin viiden hengen pienryhmiin. Ryhmäjakoon sai vaikuttaa ilmaisemalla, mikä aihe itseä kiinnosti. Melkein joka ryhmälle tuli ratkottavaksi hieman erilainen ongelma. Opiskelijat siirtyivät erillisiin Break-out huoneisiin, joissa opettaja vieraili vuoron perään seuraamassa työskentelyä. 
3. Aluksi ryhmän piti jakaa keskenään roolit: 
• puheenjohtaja (ohjaa keskustelua)
• kyseenalaistaja (tuo esiin erilaisia, kriittisiä näkökulmia)
• osallistumisen varmistaja (huolehtii tasapuolisesta osallistumisesta)
• kellokalle (huolehtii aikataulussa pysymisestä)
• analysoiva tarkkailija (havainnoi työskentelyä ja roolijaon toteutumista)
4. Tämän jälkeen tutustuttiin ongelmaan. Mietittiin, mitkä ongelmaan liittyvät käsitteet vaativat lisäselvitystä ja kirjattiin ne ylös.
5. Määriteltiin ongelmaa: Mikä oikeastaan on ongelma? Ihmeteltiin asioita ääneen. Tuotiin esiin omia ajatuksia ja muodostettiin niistä yhtenäistä kokonaisuutta.
6. Lopuksi lyötiin lukkoon aiheet, joista etsitään tietoa itsenäisen vaiheen aikana. Jaettiin aiheet kullekin ryhmäläiselle.

Tapaamisen jälkeen seurasi viikon tauko, jonka aikana kukin hankki itsenäisesti tietoa sovitusta aiheesta. Tiedonhausta piti tuottaa noin 1-2 sivun pituinen kooste, joka liitettiin Moodleen. 

Toinen tapaaminen: synteesi

Seuraavalla tapaamisella jatkettiin toiseen vaiheeseen, jossa työskentely meni tähän tapaan:

1. Jakauduttiin samoihin ryhmiin kuin edellisellä kerralla. 
2. Jaettiin ryhmäläisille työroolit, mutta jokaisella piti olla eri rooli kuin edellisellä tapaamisella.
3. Jokainen esitteli tiedonhankintansa aikaansaannokset. 
4. Koottiin yhteinen ymmärrys siitä, mitä ongelmatilanteessa pitäisi ottaa huomioon, ja kirjoitettiin lyhyt yhteenveto.
5. Esitettiin yhteenveto muille kurssilaisilla ja muut (myös opettaja) saivat esittää omia lisähuomioitaan aiheesta.

Kokemukset ja opit

Ryhmämme sai aiheeksi verkkosivuilta poimitun tiedotteen, jossa kerrottiin tuntemattoman päiväkodin uudesta käytännöstä. Aihe linkittyi temperamenttiin, lasten ryhmäjakoon ja oppimiseen. Käytännössä meillä oli aluksi järjetön hämmennys siitä, mikä käsiteltävä "ongelma" oikeastaan on. Ongelma piti ensin tunnistaa. Lähdimme kuuliaisesti noudattamaan tehtävärunkoa ja sitä kautta ongelma alkoi pikkuisen hahmottua. Opettaja kävi seuraamassa tilannetta ja antoi hyviä vinkkejä. Älysimme, että meidän pitää voimakkaammin kyseenalaistaa lukemaamme ja miettiä asiaa uusista näkökulmista. Saimme mielestämme kartoitettua ongelman ääret, vaikka aika uhkasi loppua kesken. Lopuksi sovimme nopeasti tiedonhankintatehtävien vastuut.

Roolijako toi lisäväriä tehtävään. Ei ollenkaan hullumpi ajatus harjoitella opiskelijaryhmässä erilaisia rooleja, joita tarvitaan työelämässä. Eka tapaamisella ilmoittauduin kyseenalaistajan rooliin, ja rooli tuntui sillä kertaa yllättävän luontevalta. Toisella tapaamisella olin puheenjohtaja, ja siihenkin löysin melko helposti oman tyylin. Sovimme ryhmän kesken, että "tarkkailija" on samalla myös kirjuri, joka nakuttaa ajatuksemme näkyvään muotoon. Osallistumisen varmistamista ei juuri tarvittu, koska ryhmä oli mukavan aktiivinen ja kaikki osallistuivat. En tiedä, kuinka syvälle annettuun rooliin olisi ideaalia sukeltaa. Näkyvämpi roolityöskentely olisi mielestäni vaatinut enemmän opettajan ohjaamista ja muistuttelua, koska ilman sitä ryhmän luontaiset roolit puskivat jonkin verran esille. Se ei kuitenkaan ollut häiritsevää. Hyvin me vedettiin ja uskoisin että kaikille jäi hyvä fiilis. 💚

Ongelmalähtöisen työskentelyn vaiheet sulautuivat etenkin keskivaiheilla toisiinsa, joten seitsemän vaiheen sijaan meillä oli ehkä ennemmin viisi tai kuusi vaihetta. Vaiheistettu tehtävärunko tuki kuitenkin tehtävää ja antoi sysäyksiä siihen, mitä meidän oli tarkoitus tehdä. Toisen tyyppinen tehtävä olisi voinut tuottaa erilaisen kokemuksen tehtävän vaiheistuksesta. Ryhmätyöskentely oli tiivistä ja siihen olisi saanut kulumaan enemmänkin aikaa. Alun opettajavisiitin jälkeen puursimme melko itsenäisesti ryhmässä. Yhteenvedon esittelyvaiheessa saimme huomata, että opettajalla oli takataskussaan vielä yksi näkövinkkeli, johon emme olleet kiinnittäneet huomiota.

Tavallisuudesta ravistelevaa tässä oppimistyylissä oli vaikeaselkoinen ongelma, jonka saimme ratkaistavaksi sekä roolitettu ryhmätyöskentely. Tykkäsin vaihtelusta, jota tämä tarjosi luentopohjaiseen opetukseen.  Aika meni tehtävän parissa todella nopeasti! (Tähän väliin olisi vääryys olla toteamatta, että Oulun yliopiston kasvatustieteen opinnoissa on muutenkin melko paljon osallistavaa opetusta.) 

Ongelmalähtöinen oppiminen tarjoaa sosiaalista harjoitusta ja opettaa vastuun ottamista. Oma kokemukseni on, että asiasisällön oppimista tapahtui ainakin sen oman tiedonhankinnan saralla hyvin, ja pääpiirteet jäivät mieleen myös koko tehtävästä. Jos mielenkiintoa riittää, tästä löytyy yksi tutkimus kyseisen oppimistekniikan tehokkuudesta. Lyhyesti sanottuna sisällön oppimisen hyödyt näkyvät pitkällä tähtäimellä eli asiat jäävät paremmin muistiin.

Kurssin aikana pyöräytimme vielä toisen ongelmalähtöisen oppimistehtävän eri aiheen parissa. Toisella kertaa ongelma sattui olemaan vähän turhan suoraviivainen, ja opettaja varmaan kehittelee jo uutta mutkikkaampaa tehtävää seuraaville kokelaille. Ongelmatehtävään kannattaakin panostaa, ja siinä saa mielellään olla jotain erityistä hoksattavaa, jotta se koukuttaa opiskelijat aidosti asiaan.

Toivottavasti tästä silminnäkijä- ja kokijakertomuksesta oli sinulle jotain hyötyä. :)

Lähteet:

Lindblom-Ylänne, S. & Iivanainen, A., (2007). Ongelmalähtöinen oppiminen: teoriasta käytäntöön. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja (s. 356-375). Helsinki: WSOY.