Testissä Seeker Battle Cards

 Mun tyyppi on parempi, kuin sun tyyppi! 

Sain testattavaksi Seeker Battle Cards -korttipelin, joka on tulossa pian markkinoille. Perheessämme on kohderyhmään osuvia lapsia, koska peli on suunnattu etenkin kouluikäisille lapsille (7+) ja soveltuu perhepeliksi. Kyseessä on strateginen korttipeli, jonka parissa voi myös harjaannuttaa orastavia matemaattisia taitoja. 

Ensivaikutelma syntyi, kun peli saapui postissa ja pääsimme hypistelemään korttipakkaa. Vaikka en itse ole pelannut Pokemon-korteilla, en voi vastustaa mielleyhtymää Pokemoniin. Luultavasti kuitenkin peli-idea on aika erilainen. Pakkauksesta tuli positiivisella tavalla mieleen karkkilaatikko, ja pelin visuaalinen ilme on muutenkin värikäs ja kiinnostava. Lapset innostuivat heti tutkimaan, millaisia hahmoja pelissä on mukana.
 

Pelin hahmoja

Pientä hämmennystä heräsi siinä vaiheessa, kun pakkauksesta purkautuivat peliohjeet, joita aloimme opiskella. Äkkiseltään tuntui, että pelissä on käytetty paljon erilaisia symboleita, jotka pitäisi omaksua voidakseen aloittaa pelaamisen. Koska olimme kärsimättömiä, aloitimme pelin kuitenkin melko pian ja opettelimme lisää pelin ohessa. 

Pelissä on tarkoitus taistella omilla pelihahmoilla vastustajien pelihahmoja vastaan. On käytettävä niitä kortteja, jotka on sattunut jaossa saamaan ja pelattava korttinsa mahdollisimman viisaasti. Aika paljon on siis sattuman varassa, mutta strategialla on myös oma, iso roolinsa. Pelissä joutuu todellakin tekemään tarkkoja laskutoimituksia, ja laskemaan sekä omien hahmojen että vastustajan hahmojen voimapisteitä. Aina se ei ole ihan helppoa, koska hahmon ominaisuudet voivat olla erilaiset riippuen siitä, onko hahmo hyökkäys- vai puolustusvuorossa. Tämä tekee myös hahmojen varustamisesta haasteellisempaa. 

Pettymyksekseni oma ensimmäinen pelini päättyi hyvin lyhyeen, koska menetin heti ensimmäisellä vuorolla ainoan Seeker-hahmoni. Että näinkin voi käydä! Loppupelin ajan keskityin auttamaan pienempää lasta hiomaan omaa strategiaansa ja laskemaan pinnoja. Voi olla, että tuli jonkun verran neuvottuakin. Päättelin siitä, kun lapsi sanoi pelin olleen helppoa, kun äiti auttoi... 😀 Pelin hävinneille jäi selvästi voiton nälkä, ja peliä oli kokeiltava pian uudestaan.

Aloituskädessä on seitsemän korttia

Peli pitää vuorossa olevat pelaajat aktiivisesti otteessaan, kun voimain mittelö on meneillään ja siitä keskustellaan. Peli tarjoaa mahdollisuuden myös pienelle bluffille, jos sellaista tykkää harrastaa.  Mielestäni on kiva, että peli mahdollistaa juttelun ja ainakin meillä pelitilannetta käytiin läpi yhteen ääneen. 

Etenkin lasten mielestä pelin hahmot olivat kiinnostavia. Melkein toivoisi, että niitä olisi vielä enemmän tai että niitä olisi ainakin mahdollista hankkia lisää. Joillain hahmoilla oli myös kiinnostavia ominaisuuksia, joista ehkä hyödyllisin oli mahdollisuus nostaa lisäkortteja. Tässä pelissä nimittäin kortit tuntuvat haihtuvan käsistä aika vikkelästi. Toisaalta se on vähän tylsää, mutta toisaalta se pitää pelin pituuden lyhyen napakkana. Ohjekestoksi onkin ilmoitettu vain 5-15 minuuttia. Kovin pitkäkestoisen stragian hiomiseen ei ole tarvetta eikä mahdollisuuksia. 

Jossain vaiheessa vanhempi lapsi pelasi peliä kahdestaan kaverinsa kanssa. Tuolloin sääntöjä tultiin aina välillä varmistamaan ja katsottiin, että laskutoimitukset menivät oikein. Aivan helppo peli ei siis ole kyseessä, mutta säännöt ovat kyllä opittavissa. 

Lapset pitivät hauskasti kuvitetuista hahmoista, jotka ovat tavallaan pelin sydän. Taisteluteema on mukaansatempaava, eikä peliin mielestäni muuta ideaa tarvitakaan. Haasteellisena pidimme sitä, että ohjeista ei löytynyt suoraa selitystä joillekin symboleille ja pelitilanteille, vaan ne jäivät osin päättelyn varaan. Meitä kuitenkin ilahdutti ohjeissa ollut muistutus, että sääntöjä voi myös luoda itse lisää tai niitä voi muuttaa. Päätimme, että pelissä voisi ainakin olla mahdollista vaihtaa kaikki kortit, jos häviää ainoan Seekerin heti ensimmäisellä vuorolla (kuten eräälle kävi...).

Perehdytyspeli hankkeeseen

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kaikki lähti ideasta, kuten yleensäkin. Tunnen Prikka kiertoon -hankkeen vetäjän, joka jakaa kanssani kiinnostuksen pakopeleihin. Hankkeen tuore projektitiimi pohti, voisiko pakohuonepeli toimia hankkeessa perehdytyksen tukena. Minulla puolestaan oli yliopistolla alkamassa pelisuunnittelukurssi, johon etsin sopivaa tosielämän kohdetta. Kun ystäväni esitti ideansa, alkoi aivoissa avautua välittömästi joitakin uusia neuropolkuja.

Pakopeli pedagogisella tarkoitteella on kiistämättä kiinnostava paketti. Aluksi ajatus perehdytyksen ja pakohuonepelin yhdistämisestä oli silti hämmentävä. Koska pidän uusista haasteista, aloin tonkia asiaa enemmän. Kävi ilmi, että perehdytyksen pelillistämistä on kokeiltu muuallakin. Mielenkiintoisin googlettelemalla löytämäni projekti oli Veikkauksen perehdytyspeli.

Idea lyötiin lukkoon, ja aloin työstää asiaa. Sain hankkeen työntekijöiltä materiaalia ja suuntaviivoja suunnitteluun. Jutustelujen ja asiaan perehtymisen pohjalta hahmottelin keskeisiä teemoja, jotka kannattaisi ottaa mukaan peliin. Samalla väsäsin elämäni ensimmäisen pitchaus-esityksen pelissuunnittelun kurssille! Pitchauksen lisäksi moni muukin asia oli minulle uutta pelisuunnittelun kurssilla. Opettajana meillä oli Resistance Gamesin moniosaaja, Jussi Autio, joka avasi kiinnostavasti pelisuunnittelun maailmaa.

Sain pitchauksesta oikein hyvää palautetta, mikä siivitti suunnittelua eteenpäin. Ikioma "Legendaarinen Hävikkisankari" oli syntynyt ja nyt piti vain hioa sankarin juonet valmiiksi. Omasta mielestäni haastavinta oli arvioida pelin kestoa sekä tehtävien toimivuutta ja vaikeutta. Yritin leipoa perehdytettävän aiheen kiinteäksi osaksi peliä, ettei se jäisi vain irralliseksi kehystarinaksi. Rakensin pelin toiveiden mukaisesti siirreltäväksi eli sitä ei ole sidottu tilaan. Tämä rajasi menetelmien ja gadgettien käyttöä, mutta ei minulla olisi osaaminen riittänytkään kovin erikoisiin hilavitkuttimiin. Onneksi keksin käyttää pelissä äänitteitä, mikä toi siihen hieman lisäulottuvuutta.

Siinä hän on - sankari itse!

Tiedossa oli, että pelaajina tulisi olemaan henkilöitä, joilla ei välttämättä ole kokemusta pakohuonepeleistä. Tämän vuoksi päädyin rakentamaan peliin selkeän lineaarisen etenemismallin. Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävät pitää ratkaista tietyssä järjestyksessä peräkkäin. Yritin myös sijoittaa tehtävät siten, että ne vaikeutuvat loppua kohti, jotta alussa olisi helppo päästä pelin imuun.

Kurssin lopputyönä syntyi pelisuunnitelma-dokumentti, jonka lahjoitin hankkeelle. Ajatuksena oli, että suunnitelma toimisi sen verran hyvänä pohjana, että joku toinenkin voisi toteuttaa pelin sen pohjalta. Tai sitten minä saisin kaivettua jostakin ylimääräistä aikaa ja tartuttua toimeen. Oli haikeaa päästää suunnitelmasta irti, ja antaa se jonkun toisen käsiin näkemättä ehkä koskaan lopputulosta. Asia jäi muhimaan, mutta ratkesi lopulta hieman yllättävällä tavalla, josta kerron seuraavassa postauksessa. 😊

Haluaisitko sinä tehdä pelille ammattimaisemman visuaalisen ilmeen (vuonna 2022) esim. työharjoittelun, kurssityön tai opinnäytetyön tiimoilta? Ota yhteyttä!

Lukemaan oppiminen

Miten se suuri oivallus tapahtuu?

Meillä opetellaan kohta taas lukemaan. Se onkin jännittävää aikaa, ja ajattelin kirjoittaa siitä omia kokemuksia ylös. Juttu sisältää amatöörin pedagogisia kokeiluja, joilla oli kuitenkin onnellinen lopputulos. 

Emme ole kauheasti herätelleet lasten lukuinnostusta, vaan olemme odottaneet sen viriävän itsestään. Eihän sillä niin kiire ole. Lukeminen avaa kuitenkin lapselle ihan uuden maailman. Jo ennen lukemista lapset oppivat taitavasti tulkitsemaan esimerkiksi merkkejä ja logoja. Olen useampaan kertaan ihmetellyt, mistä lapsi tiesi, että ajettiin vaikkapa Hoplopin ohi tai että jossain luki oma nimi. Se perustuu tietysti tutuksi tulleiden merkkien tulkintaan.

Varmasti riippuu lapsesta, tarvitaanko lukemisen opetteluun ulkoista motivointia vai ei. Meillä lapset pitävät tarinoista ja niiden kuuntelusta. Heille on aina luettu iltasatu ja satunnaisesti muulloinkin. Ehkä näistä syistä myös halu oppia lukemaan syntyi itsestään. Plussaa oli se, että esikoisella on hyvä keskittymiskyky, joten hän jaksoi pysähtyä asian äärelle.

Lukemaan oppimisen alkulämmittely oli esikoisen kohdalla lähes sanatonta yhteistyötä päiväkodin kanssa. Päiväkodista viestittiin, että kirjaimet kiinnostavat ja sama toisin päin. Kirjaimia tunnistettiin ja piirrettiin omin pikku kätösin. Päiväkodissa laulettiin vanhaa kunnon aakkoslaulua. Samaan aikaan kodissa laitettiin magneettiaakkoset laulun säkeistöjen mukaiseen järjestykseen, jotta laulu olisi helpompi oppia ulkoa. Lapsi tykkäsi myös muodostaa magneettikirjaimilla omia, hyvin kryptisiä sanoja ja pyysi kertomaan, mitä siinä lukee. Myös joissakin opetuspeleissä oli kirjainten tunnistusta, ja pelien varjolla on kiva opetella uutta. Ainakin Ekapeli Alku ja Pikku kakkosen Eskari oli meillä pelattavina. Niin ne aakkoset sitten vain opittiin! Mutta tästä on vielä matkaa lukemiseen.

Aakkoslaulun säkeet magneeteilla

Monet ovat kertoneet, että lapsi oppi lukemaan ihan vain itsekseen tai seuraamalla lukemista vierestä. Meillä ei mennyt niin. Siihen tarvittiin vähän muutakin. Kirjastosta lainattiin helppolukuisia, tavutettuja kirjoja ja niitä luettiin yhdessä oikein hartaasti ja ajatuksella. Vieritin esimerkiksi sormea siinä tekstin kohdassa, missä olin menossa - kuin karaoke-videolla. 😅 Välillä opetin, miltä kirjaimet kuulostavat, kun ne lausuu yhteen eli tavuina. Vähitellen edettiin siihen, että pienen tekstipätkän jälkeen osoitin luetusta tekstistä yhtä sanaa ja kysyin, mitä siinä lukee. Sitten sama toisella, vähän saman kuuloisella sanalla. Tämä vaihe vaati kärsivällisyyttä! Aluksi se oli vaikeaa, mutta pikku hiljaa jotkin tavut jäivät mieleen ja ne oppi tunnistamaan.

Kun kirjainten yhdistely alkoi olla pikkuisen hallussa, jätimme lapselle myös "sana-arvoituksia" pöydälle. Hän sai kaikessa rauhassa päivän aikana käydä tutkimassa tavutettua sanaa, ja esittää sitten arvauksensa siitä. Joskus meni oikein ja joskus vähän sinne päin. Tavujen tunnistus kehittyi kerta kerralta. Ja sitten vähä vähältä se alkoi automatisoitua. Jossain vaiheessa saimme todeta, että nythän sinä osaat lukea! Ei ehkä niinkään kertaoivalluksena, vaan harjoittelun kautta. Ajankohta taisi olla paria päivää ennen 6 v synttäreitä, ja sitten eskarin aikana lukeminen vahvistui entisestään.

Viestilappu pöydän kulmalla...

Olisipa mielenkiintoista kuulla muilta, millaisia keinoja lukemisen opetteluun on löytynyt. Nyt niille alkaisi olla taas tarvetta!

Kuvakirja lapsen piirustuksista

Idea, joka tuntui hyvältä vielä toteutuksen jälkeenkin.

Lapsen ensimmäisissä taidepläjäyksissä ei kirjaimellisesti ollut päätä eikä häntää, vaan vahvoja kynänvetoja suuntaan ja toiseen. Kannustettavaa ja ihastuttavaa oli se, että lapsi ylipäätään sai oman käden jälkensä taltioitua paperille. Osumatarkkuus ei alussa ollut ihan 100%. 😜 Päiväkodista tuotoksia alkoi tulla säännöllisemmin ja koko ajan enemmän. Pian oltiin tilanteessa, että piirustuksille piti keksiä säilöpaikka tai heittää ne kylmästi pois. Viimeinen vaihtoehto ei tuntunut sopivalta, joten meillä piirrokset sullottiin laatikkoon. 

Jossain vaiheessa lapsen kanssa sovittiin, että ihan kaikkia värityskuvia ja piirroksia ei säilytetä. Lapsi sai käydä piirroksia läpi ja päättää, mitkä olivat säilytettäviä. Silti paperia kertyi. Näillä main päässäni syntyi idea taltioida piirrokset kuvakirjana. Aloin valokuvaamaan piirroksia ahkerasti ja siirsin niitä aina ison pompsin kerrallaan tietokoneelle talteen. Homma vaati viitseliäisyyttä, mutta oli toisaalta aika helppoa ja mukavaa puuhaa. Tuli katsottua vuoden piirrokset läpi ja todistettua, kuinka kehitystä oli tapahtunut. Samalla sain kännykkääni kivoja taustakuvia. :) 

Värityskuvia kirjan sivulla.

Piirrosten, maalausten, askartelujen ja värityskuvien lisäksi päätin taltioida kirjaan myös syntymäpäiväkortteja, joissa päiväkotikaverit olivat maininneet kivoja asioita lapsesta. Poimin mukaan myös lapsen mainintoja toiveammateista, ajatuksia ystävyydestä yms. Eräänä päivänä postiluukusta pujahti värikäs kirja täynnä taidetta ja mukavia muistoja. Kirjassa näkyy hienosti oppiminen: ajatuksen ja hienomotoriikan kehittyminen. Ensimmäisistä mokkulaihmisistä aina merirosvolaivoihin ja sarjakuviin asti. Kuvien kautta välittyy myös lapsen persoonaa - asioita, joita hän on valinnut tuoda esille. Kaikki pienessä ja siistissä paketissa! 

Ennen

Jälkeen

Tämän tyyppinen näpertely ei varmasti sovi kaikille, mutta omasta mielestä vaiva kannatti nähdä. Teetin kirjan tuttuun tapaan Ifolorilla. Olin asentanut tietokoneelle kuvakirjan tekoon tarkoitetun sovelluksen, jossa kirjaa pystyy rakentamaan pikku hiljaa. Tämä sopi erinomaisesti näin pitkäkestoiseen projektiin. Myös Smartphoton blogissa näyttää olevan hyviä ideoita lasten piirustusten säilyttämiseen ja käyttämiseen. Ehkä joku näistä iskee sinullekin?

Mitä pelillistäminen tarkoittaa?

Pläts. Tässä vaihteeksi vähän tieteellisempi luotaus.

Kauan kesti, ennen kuin pääsin sukeltamaan pelillistämisen käsitteen syvään päähän. Nyt se onnistui oppimispsykologian kurssilla tehdyn parityön tiimoilta. Aiemmat mielikuvani pelillistämisestä perustuivat arkisiin havaintoihin käsitteen käytöstä. Yhdessä asiassa koen olleeni eniten oikeassa: pelillistämisellä tavoitellaan jotain kivaa ja mukaansatempaavaa kokemusta. Myös toinen asia osoittautui ymmärretyksi: on kyse prosessista, jossa jotain ei-pelillistä asiaa rikastetaan pelien ominaisuuksilla^1. Tutkimuskirjallisuuden pöyhiminen lisäsi muutaman tietokerroksen tähän päälle.

Pelillistäminen (gamification) on aika lailla tuore käsite². Sen suosion taustalla voidaan nähdä laajempi yhteiskunnallinen kehitys, jossa pelaamisesta on tullut suosittu ajanviete³. Pelillisyys tihkuu uusiin ja ennestään tuttuihin ympäristöihin. Mietitään vaikka telkkarin viihdetarjontaa. Parrasvaloihin astuu naamioitunut laulaja, jonka henkilöllisyyttä arvuutellaan vihjeiden perusteella. Toiset laittavat itsensä likoon voittaakseen Selviytyjä-tittelin. Enemmän ja vähemmän leikkimielisiä kilpailuja löytyy pitkä liuta. Myös liikunta ja treenaaminen on monen mielestä paljon houkuttavampaa pelillistettynä. Kännykkäsovelluksessa voi asettaa itselleen tavoitteita, skabata itseään vastaan ja jakaa saavutuksiaan somessa. Lisäksi pelillisyys on tekemässä aluevaltauksia esimerkiksi koulutuksessa, työpaikoilla ja politiikassa⁴. 

Pelien ytimestä löytyy leikki⁵. Pelillistämisen aihetta tonkiessa törmääkin melko varmasti ludo-sanaperheeseen. Nettisanakirja antaa latinankieliselle sanalle "ludo" merkitykset "leikkiä" ja "pelata". Kulttuurin leikillistymisestä käytetään termiä "ludification of culture"⁶. Huizinga on jopa ehdottanut käytettäväksi termiä "homo ludens" eli leikkivä ihminen, joka ei liity pelkästään postmoderniin kulttuuriin, vaan leikin rooliin ihmisen historiassa^7.

Pelillistämisen tavoitteena on saada aikaan pelillinen kokemus ei-pelillisessä kontekstissa. Tällä toivotaan olevan boostaava vaikutus esimerkiksi motivaatioon, sitoutumiseen ja kokemuksellisuuteen. Ominaisuuksia, jotka liitetään suurta suosiota nauttiviin videopeleihin⁸. Pelillistämisen käsite on tullut tutuksi akateemisissa piireissä ja yritysmaailmassa³, mutta sen määritelmä ei ole ristiriidaton. Toisinaan puhutaan sekaisin esimerkiksi peleistä ja pelillistämisestä. Useimmat tutkijat seisovat kuitenkin sen takana, että kyse on pelin ominaisuuksien lainaamisesta.

Mitä peleistä sitten lainataan? Esimerkiksi pelielementtejä, pelimekanismeja, piirteitä, pelillistä suunnittelua ja pelirakennetta^8. Yhtä hyvin tavoiteltavia ovat pelin tuntu ja peleihin liittyvä esteettisyys¹. Esimerkiksi opetuksen yhteydessä käytetyimpiä elementtejä ovat olleet pisteet, merkit, tasot ja tulostaulukot², mutta käytössä olisi koko kirjo muitakin ominaisuuksia. Wood ja Reiners⁹ ovat tehneet yhdenlaisen jaottelun pelielementeistä:

• komponentit (merkit, tasot, pisteet yms.)
• mekanismit, jotka vievät peliä eteenpäin (haasteet, yhteistyö, palaute yms.)
• dynamiikka (pelin suhteet, kerronta, eteneminen yms.).

Tämä voisi olla osaamismerkki (badge).
Osaamismerkkejä käytetään pelillistämisessä 
osaamisen tunnustamiseen ja osoittamiseen.

Esseen näkökulma

Meitä kiinnosti esseessämme myös se, kuinka onnistuneita pelillistämiskokeilut ovat olleet alakouluikäisten opetuksessa. Emme tehneet systemaattista katsausta, mutta kävimme läpi kirjallisuuskatsauksia ja yksittäisiä tutkimuksia. Kohderyhmästä ei löytynyt vielä kovin kattavasti tutkimusta, mutta se on lisääntymään päin. Lupaavia, joskin ristiriitaisia tuloksia on kuitenkin saatu.  Totesimme, että pelillistäminen on toiminut parhaiten motivaation nostattajana, sitouttajana ja toisinaan myös kohentanut oppimistuloksia. Lisää tutkimusta tarvittaisiin, jotta löydettäisiin oppimisen kannalta hyödyllisimmät pelielementit¹⁰.

Itse pohdimme muun muassa, voiko pelillistämisestä tulla ähky eli voiko siihenkin kyllästyä. Lisäksi joku tutkija oli todennut saman, mitä itsekin mietin: kaikkea ei tarvitse eikä kannata pelillistää. Pikkiriikkisestä kriittisyydestä huolimatta aihe oli itselleni tosi kiinnostava ja parini kanssa saimme pyöräytettyä ihan näppärän esseen tiukassa aikataulussa. Lähteitä ja tietoa voi jokainen etsiä lisää. Game on!

Lopuksi voisin kysyä samaa, mitä esityksemme lopussa kysyimme: Millaisia kokemuksia sinulla on pelilistämisestä ja onko se mielestäsi hyvä vai huono juttu?

Lähteet:

1. Kapp, K. (2012). The gamification of learning and instruction: game-based methods and strategies for training and education. Pfeiffer: San Francisco.

2. Dicheva, D., Dichev, C., Agre, A. & Angelova, G. (2015). Gamification in education: A systematic mapping study. Educational Technology & Society, 18 (3), 75–88. doi:10.1111/bjet.12270

3. Koivisto, J. (2017). Gamification: a study on users, benefits and literature (Väitöskirja, Tampereen yliopisto).

4. Frissen, V., Lammes, S., de Lange, M., de Mul, J. & Raessens, J. (2015). Homo ludens 2.0: Play, media, and identity. Teoksessa V. Frissen, S. Lammes, M. de Lange, J. de Mul & J. Raessens (toim.), Playful identities: The ludification of digital media culture (s. 9-50). Amsterdam: University press.

5. Autio, Jussi. 2021. Pelikerronta. Luento Oulun yliopistossa 16.2.2021 opintojaksolla Johdatus luovaan kerrontaan.

6. Deterding, S. & Walz, S. (2015). An introduction to the gameful world. Teoksessa S. Deterding & S. Walz (toim.), The gameful world: approaches, issues, applications (s. 1-18). Cambridge: The MIT press.

7. Huizinga, J. (1998). Homo ludens: a study of the play-element in culture. Routledge: Oxford.

8. Domínguez,A., Saenz-de-Navarrete, J., de-Marcos, L., Fernández-Sanz, L., Pagés, C. & Martínez-Herraiz, J. (2013). Gamifying learning experiences: Practical implications and outcomes. Computers & Education, 63, 380-392. doi: 10.1016/j.compedu.2012.12.020

9. Wood,L. & Reiners, T. (2015). Gamification. Teoksessa M. Khosrow-Pour (toim.), Encyclopedia of Information Science and Technology (s. 3039-3047). Hershey, PA:Information Science Reference. doi: 10.4018/978-1-4666-5888-2.ch297

10. Sailer, M. & Homner, L. (2020). The gamification of learning: A meta-analysis. Educational Psychology Review, 32(1), 77-112. doi:10.1007/s10648-019-09498-w

Tehtävä lasten pakopeliin: muotojen tunnistus

Etsitkö sopivaa pulmatehtävää leikki-ikäisten pakopeliin?

Olen kehitellyt muutamia pakopelejä, lähinnä alle kouluikäisille lapsille. Kerroin tästä harrastuksesta aiemmassa jutussa. Itse kehitellyn tehtävän toimivuudesta ei voi olla varma ennen kuin se on käynyt käytännön tulikokeessa. Kotikäyttöön värkätyt pakohuonepelit harvemmin käyvät läpi testausrutiineja. Yleensä tehtävät ovat myös kertakäyttöisiä. Yksi keksimäni tehtävätyyppi on kuitenkin ollut mukana kahdessa pelissä ja osoittautunut suhteellisen toimivaksi. Ajattelin jakaa sen, jotta joku muukin voisi halutessaan kokeilla sitä. Ja vaikka idea tehtävään pullahti omasta päästäni, se ei tarkoita, etteikö joku muukin ole voinut keksiä samaa. 😊

Tehtävän ratkaisu on koodi numerolukkoon. Koodi voi olla ratkaisu myös ilman lukkoa. Ilman lukkoa materiaalit ovat erityisen huokeita ja helppoja löytää. Käytin tavallista kopiopaperia, tusseja ja kolmea isohkoa luonnonkiveä. Lisäksi minulla oli käytössä 3-numeroinen numerolukko.

Kuhunkin kiveen piirretään numero, joka ei pistä silmään ihan ensikatsomalta. Jos kivessä on valmiiksi painaumia tai värimuunnoksia, ne voivat muodostaa jo valmiiksi runkoa numerolle. Voit vahvistaa kiven valmiita piirteitä tai piirtää itse. Käytä luonnonläheisiä värejä, jotka eivät pomppaa silmille. Joku numero voi hämäyksen vuoksi olla esimerkiksi muita isompi, niin että se ulottuu kiven kyljeltä toiselle. 

Seuraava vaihe on piirtää paperiin avaimen kuva ja sen viereen yhtäläisyysmerkki. Tämän jälkeen piirretään kunkin kiven ääriviivat paperiin perätysten. Kannattaa laittaa kivi sellaiseen asentoon, että sen muoto on helppo piirtää, ja kiveä on myös helppo sovittaa paperille. Näin muodostuu pulmatehtävä: Kivistä pitää löytää numerot ja kivet pitää osata laittaa muodon perusteella oikeaan järjestykseen paperille. Siitähän muodostuu koodi!

Oikea ratkaisu

Monet lapset ovat törmänneet jossain yhteydessä tehtäviin, joissa pitää yhdistää kuva ja siihen liittyvä varjo. Tässä tehtävässä on paljon samaa, joten lapsilla on hyvät mahdollisuudet keksiä ratkaisu. Kokemukseni mukaan ainakin 5- ja 6-vuotias ratkaisivat tämän aika ketterästi yhdessä.

Tehtävää ja sen vaikeutta on helppo varioida. Numerot voi piirtää helposti tai vaikeasti hahmotettavaksi. Kivet ja paperin voi piilottaa samaan paikkaan, eri paikkoihin, tai jokaisen kiven voi laittaa erikseen löydettäväksi esimerkiksi sanallisen vihjeen perusteella. Toisessa pelissä sijoitin kivet maastoon siten, että ne löytyivät eri kohdista, köyden etäisyydeltä tietystä pisteestä (tarvittiin myös pieni toimintaohje). Tässä pelissä oli mukana myös kouluikäisiä lapsia.

Tehtävä kehittää ainakin hahmotus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Sisällön puolesta siinä ei ole kauheasti uutta opittavaa. On varmasti parempi, että tehtävää ratkovat lapset tuntevat numerot jo ennestään. Ei kai sitten muuta kuin kokeilemaan! Kuulisin mielelläni kokemuksia, jos päätit laittaa tehtävän käytäntöön. :) 

Makumatka maailmalle

Pakkaa parhaat eväät kauppakassiin ja lähde reissuun sujuvasti keittiön kautta!

Tajusin juuri, että vanha kunnon makumatka sopii korona-aikaan kuin nenä päähän. Kun ei ole hinkua tai mahdollisuuksia matkustaa maailman ääriin, voi tuoda kaukaisia makuja maailmalta omalle lautaselle. Vuosia sitten harrastin tätä omassa kaveripiirissäni. Kokoonnuimme jonkun tietyn maan teemalla ja kokkasimme porukalla teemaan sopivat pöperöt pääruuasta jälkiruokaan. Jos jollain sattui olemaan tavallista enemmän kokemusta tai sisäpiirin vihiä kyseisen kulttuurin keittiöstä, hän sai suunnitella menun. Parhaiten näistä illoista on itselle jäänyt mieleen kaksi yksittäistä ruokaa: venäläinen kalaseljanka ja tahini. Molemmat kutitti makuhermoja ihan uudesta kulmasta.

Se on oikeastaan itsestä kiinni, miten paljon ruokamatkailuun haluaa panostaa. Makumatkan voisi tehdä vaikka kerran kuussa, jolloin siinä säilyy oma viehätyksensä. Suunnittelua rakastava piirtää makumatkan kartan jo alkuvuodesta valmiiksi ja ripustaa sen keittiön seinälle. Kohteena voi olla tuttuja matkakohteita tai jotain ihan uutta. Menun lisäksi voi suunnitella kattauksen teemaan sopivaksi tai perehtyä muulla tavalla valittuun maahan ja sen ruokakulttuuriin. Puolivahingossa voi oppia jotain hyödyllistä. Ja aivan varmasti tulee piristäneeksi itseään ja muita! Itse koettu etu on se, että uusia ruokalajeja kokeillessa ruuanlaitossa on tavallista enemmän imua. 

Meille tarttui joltain reissulta mukaan kirja Makumatka - reseptejä maailmalta (Disney, Pieni maailma). Tuolloin oli ajatuksena inspiroida lapsia kokeilemaan uusia makuja. Se onkin oma haasteensa! Ajattelin, että kirjan avulla lapset voisivat lähteä kokkaukseenkin mukaan, mutta mielestäni kirjan resepteistä vain osa on niin helppoja, että niitä pystyisi toteuttamaan lapsivoimin. Tai ehkä meidän lapsilla ei vain ole riittävää paloa oppia heiluttamaan vihannesveistä ja soppakauhaa. 😁 Kirjassa on kuitenkin hyvät kuvat ja selkeät reseptit sekä kivoja pieniä tietoiskuja, jotka voi lukea kokkailun lomassa.

Etualalla iloiset makumatkaajat ;)

Kokeilemme tällä viikolla taas pari uutta reseptiä kirjasta. Aika arkista matkailua ilman turhia krumeluureja, mutta silti mukavaa vaihtelua. Esimerkiksi japanilaisen keittiön "broileri-munakastike ja riisiä" upposi hyvällä tahdilla ja samalla muisteltiin kokemuksia sushista. Loppuviikosta suuntaamme vielä Irlannin vihreille nummille, kun lautaselle lävähtää "Lammaspaimenen piiras". 

Luko - ensikosketus pedagogiseen peliin

Olipa kerran 90-luvulla pedagoginen peli koulussa...

Päähäni ei mahdu läjäpäin tarkkoja muistoja ala-asteelta. Muistan ruokalan, pakollisen sienisalaatin, käsityöluokan, järjestäjävuorot, opettajia, terveydenhoitajan etovastaanoton, puolapuut, välkkäleikkejä, pesäpallon, tanssiesityksen, joulujuhlia, liikuntasalin patjavaraston hajun... Okei, muistaahan noita sentään. Mutta muistan myös sen, kun neljännen luokan tienoilla luokkaamme asteli uusi englanninkielen opettaja. Hän oli rauhallisen ja mukavan oloinen nuorehko nainen. Siitä päivästä lähtien kiinnostukseni englannin kielen oppimista kohtaan alkoi vallata pinta-alaa (mikä tuli ihan tarpeeseen). Kaiken muun mukavan lisäksi tuo nainen kantoi mukanaan salaista asetta - pelisalkkua. 

Luokkaamme saapui uuden opettajan vanavedessä peli nimeltä Luko. Tuolloin sain luultavasti ensikosketuksen pedagogiseen peliin ja se on jäänyt vahvasti mieleeni. Muistoissani homma menee sillä tavalla, että tunnin lopuksi, kun määrätyt tehtävät on tehty, sai kaivaa esiin Luko-lautapelin. Ai että, kuinka harmittelin sitä, että en ollut nopeimmasta päästä tehtävien tekijä. Mutta aika usein minäkin ehdin nautinnolliseen pelihetkeen mukaan. Muistan, että siinä oli joku tehtäväkirja ja pelilauta. Oikeaksi arvelemansa vastauksen mukaan piti asettaa muovinen neliölaatta pelilaudalla oikeaan kohtaan. Jos onnistui saamaan tehtävän valmiiksi, sai taittaa pelilaudan kiinni, kumota sen nurin päin ja katsoa, millainen kuvio laatoista oli muodostunut. 

Jos Lukon tehtävät oli oikein ratkaistu, muodostui aina joku tietty, hieno kuvio. Muistan, että mielestäni tehtävät oli suht haastavia ja harvoin sain niitä valmiiksi saati ihan täydellisen kuvion! Joskus vähän kateellisena katsoin, kun joku toinen käänsi lautansa ja siellä oli valmis, ehjä kuvio näkyvissä. Mutta yhtä kaikki nautin siitä hommasta. Oli joka kerta kuumottavaa kumota pelilauta ja katsoa tulos. Sitä en osaa arvioida, kuinka paljon tuossa pelissä oppi kieltä, koska mönkään mennyttä kuviota ei yleensä ehtinyt saati viitsinyt alkaa korjaamaan. Mahdolliset virheet jäi siis tavallaan pimentoon. Mutta ainakin peli sai puristamaan parhaansa!

Luko-pelilauta ja muutamia tehtävävihkoja.

Muistelin tätä peliä juuri jokunen viikko sitten enkä millään saanut sen nimeä mieleen. Sitten kävi niin onnellisesti, että sattumalta bongasin pelin Facebookista. Siellä oli joku myymässä kyseisiä Luko-settejä. Voi mahtavuutta, kun pääsin näkemään nostalgiakuvia pelistä ja todentamaan, että muistikuvissa oli totuuden aineksia. Samalla selvisi, että Luko-pelissä on myös muiden aineiden kuin englannin tehtäviä, esim. äidinkielen, biologian ja maantiedon. Innostuin sitten huutamaan yhden setin itselleni ja nyt mulla on ihan oma Luko, jota saa pelailla kaikessa rauhassa loppuun asti. 😂 Pelasin jo yhden enkkusetin ja sain peliseuraakin!

1. Tästä se lähtee!  2. Avustaja laittaa viimeisiä palikoita kohdilleen.  3. Totuuden hetki: Tadaa, sweet Success! :)

Esimerkkitehtävä

Ps. Näitä pelejä myydään vieläkin. Tevellalla on myynnissä "Mini-Luko" -tehtävälauta, mutta onkohan tehtävävihkoja missään? Tehtäviä on kyllä kohtuullisen helppo kehitellä itsekin.

Onko sullakin jäänyt joku retropeli mieleen hyvässä tai pahassa?

Problem-Based learning eli ongelmalähtöinen oppiminen

Kelpaisiko tunti ongelmanratkontaa perinteisen luennon sijaan?

Kuluvan syksyn psykologian opinnoissa pääsin kokeilemaan ongelmalähtöistä oppimista etäopiskelun yhtenä muotona. Minulle kelpasi mainiosti tällainen itselle uusi kokeilu. Sain sellaisen vaikutelman, että opettaja oli ehkä koeponnistanut tätä jo aiemmin perinteisessä lähiopiskelussa.

Menetelmän pikakuvaus

Menetelmän ytimeen kuuluu itseohjautuva ryhmätyöskentely ja todellisuutta simuloivan ongelmatehtävän selvittely. Teoreettisesti ongelmalähtöinen tehtävä oli jaettu seitsemään vaiheeseen:

• epäselvien käsitteiden selventäminen, 
• ongelman määrittely, 
• aivoriihi, 
• ilmiötä kuvaavan selitysmallin rakentaminen, 
• oppimistavoitteiden määrittely, 
• itsenäinen opiskelu ja 
• itsenäisen opiskelun tulosten jakaminen (Lindblom-Ylänne & Iivanainen, 2007). 

Englanninkielisenä hieman pidemmän kuvauksen vaiheista löytää esimerkiksi tästä (pdf) dokumentista.

Tiivistetysti kerrottuna ryhmä pyrkii saamaan selkeän käsityksen ongelmasta, hankkimaan tarvittavaa lisätietoa aiheesta, ja lopuksi muodostamaan jonkinlaisen ratkaisun. Samalla on tarkoitus oppia toimimaan asiantuntijamaisessa roolissa epäselvässä ongelmatilanteessa, joka muistuttaa todellista työelämän tilannetta. Opettajan rooli on tukea työskentelyä. 

Alkuvaiheen oleellisimpia kysymyksiä :)

Seuraavaksi selostan menetelmää opiskelijan silmin, eli mitä ryhmämme puuhasi kahdella perättäisellä tapaamiskerralla, jolloin käytimme ongelmalähtöisen oppimisen menetelmää. Lisäksi jaan omia kokemuksia metodista ja oppimisesta.

Ensimmäinen tapaaminen: ongelman määrittely

Zoom-tapaamisen ensimmäinen vaihe meni jotensakin tähän tapaan:

1. Ensin tutustuttiin yhdessä ongelmalähtöisen oppimisen konseptiin.
2. Seuraavaksi opiskelijat jaettiin noin viiden hengen pienryhmiin. Ryhmäjakoon sai vaikuttaa ilmaisemalla, mikä aihe itseä kiinnosti. Melkein joka ryhmälle tuli ratkottavaksi hieman erilainen ongelma. Opiskelijat siirtyivät erillisiin Break-out huoneisiin, joissa opettaja vieraili vuoron perään seuraamassa työskentelyä. 
3. Aluksi ryhmän piti jakaa keskenään roolit: 
• puheenjohtaja (ohjaa keskustelua)
• kyseenalaistaja (tuo esiin erilaisia, kriittisiä näkökulmia)
• osallistumisen varmistaja (huolehtii tasapuolisesta osallistumisesta)
• kellokalle (huolehtii aikataulussa pysymisestä)
• analysoiva tarkkailija (havainnoi työskentelyä ja roolijaon toteutumista)
4. Tämän jälkeen tutustuttiin ongelmaan. Mietittiin, mitkä ongelmaan liittyvät käsitteet vaativat lisäselvitystä ja kirjattiin ne ylös.
5. Määriteltiin ongelmaa: Mikä oikeastaan on ongelma? Ihmeteltiin asioita ääneen. Tuotiin esiin omia ajatuksia ja muodostettiin niistä yhtenäistä kokonaisuutta.
6. Lopuksi lyötiin lukkoon aiheet, joista etsitään tietoa itsenäisen vaiheen aikana. Jaettiin aiheet kullekin ryhmäläiselle.

Tapaamisen jälkeen seurasi viikon tauko, jonka aikana kukin hankki itsenäisesti tietoa sovitusta aiheesta. Tiedonhausta piti tuottaa noin 1-2 sivun pituinen kooste, joka liitettiin Moodleen. 

Toinen tapaaminen: synteesi

Seuraavalla tapaamisella jatkettiin toiseen vaiheeseen, jossa työskentely meni tähän tapaan:

1. Jakauduttiin samoihin ryhmiin kuin edellisellä kerralla. 
2. Jaettiin ryhmäläisille työroolit, mutta jokaisella piti olla eri rooli kuin edellisellä tapaamisella.
3. Jokainen esitteli tiedonhankintansa aikaansaannokset. 
4. Koottiin yhteinen ymmärrys siitä, mitä ongelmatilanteessa pitäisi ottaa huomioon, ja kirjoitettiin lyhyt yhteenveto.
5. Esitettiin yhteenveto muille kurssilaisilla ja muut (myös opettaja) saivat esittää omia lisähuomioitaan aiheesta.

Kokemukset ja opit

Ryhmämme sai aiheeksi verkkosivuilta poimitun tiedotteen, jossa kerrottiin tuntemattoman päiväkodin uudesta käytännöstä. Aihe linkittyi temperamenttiin, lasten ryhmäjakoon ja oppimiseen. Käytännössä meillä oli aluksi järjetön hämmennys siitä, mikä käsiteltävä "ongelma" oikeastaan on. Ongelma piti ensin tunnistaa. Lähdimme kuuliaisesti noudattamaan tehtävärunkoa ja sitä kautta ongelma alkoi pikkuisen hahmottua. Opettaja kävi seuraamassa tilannetta ja antoi hyviä vinkkejä. Älysimme, että meidän pitää voimakkaammin kyseenalaistaa lukemaamme ja miettiä asiaa uusista näkökulmista. Saimme mielestämme kartoitettua ongelman ääret, vaikka aika uhkasi loppua kesken. Lopuksi sovimme nopeasti tiedonhankintatehtävien vastuut.

Roolijako toi lisäväriä tehtävään. Ei ollenkaan hullumpi ajatus harjoitella opiskelijaryhmässä erilaisia rooleja, joita tarvitaan työelämässä. Eka tapaamisella ilmoittauduin kyseenalaistajan rooliin, ja rooli tuntui sillä kertaa yllättävän luontevalta. Toisella tapaamisella olin puheenjohtaja, ja siihenkin löysin melko helposti oman tyylin. Sovimme ryhmän kesken, että "tarkkailija" on samalla myös kirjuri, joka nakuttaa ajatuksemme näkyvään muotoon. Osallistumisen varmistamista ei juuri tarvittu, koska ryhmä oli mukavan aktiivinen ja kaikki osallistuivat. En tiedä, kuinka syvälle annettuun rooliin olisi ideaalia sukeltaa. Näkyvämpi roolityöskentely olisi mielestäni vaatinut enemmän opettajan ohjaamista ja muistuttelua, koska ilman sitä ryhmän luontaiset roolit puskivat jonkin verran esille. Se ei kuitenkaan ollut häiritsevää. Hyvin me vedettiin ja uskoisin että kaikille jäi hyvä fiilis. 💚

Ongelmalähtöisen työskentelyn vaiheet sulautuivat etenkin keskivaiheilla toisiinsa, joten seitsemän vaiheen sijaan meillä oli ehkä ennemmin viisi tai kuusi vaihetta. Vaiheistettu tehtävärunko tuki kuitenkin tehtävää ja antoi sysäyksiä siihen, mitä meidän oli tarkoitus tehdä. Toisen tyyppinen tehtävä olisi voinut tuottaa erilaisen kokemuksen tehtävän vaiheistuksesta. Ryhmätyöskentely oli tiivistä ja siihen olisi saanut kulumaan enemmänkin aikaa. Alun opettajavisiitin jälkeen puursimme melko itsenäisesti ryhmässä. Yhteenvedon esittelyvaiheessa saimme huomata, että opettajalla oli takataskussaan vielä yksi näkövinkkeli, johon emme olleet kiinnittäneet huomiota.

Tavallisuudesta ravistelevaa tässä oppimistyylissä oli vaikeaselkoinen ongelma, jonka saimme ratkaistavaksi sekä roolitettu ryhmätyöskentely. Tykkäsin vaihtelusta, jota tämä tarjosi luentopohjaiseen opetukseen.  Aika meni tehtävän parissa todella nopeasti! (Tähän väliin olisi vääryys olla toteamatta, että Oulun yliopiston kasvatustieteen opinnoissa on muutenkin melko paljon osallistavaa opetusta.) 

Ongelmalähtöinen oppiminen tarjoaa sosiaalista harjoitusta ja opettaa vastuun ottamista. Oma kokemukseni on, että asiasisällön oppimista tapahtui ainakin sen oman tiedonhankinnan saralla hyvin, ja pääpiirteet jäivät mieleen myös koko tehtävästä. Jos mielenkiintoa riittää, tästä löytyy yksi tutkimus kyseisen oppimistekniikan tehokkuudesta. Lyhyesti sanottuna sisällön oppimisen hyödyt näkyvät pitkällä tähtäimellä eli asiat jäävät paremmin muistiin.

Kurssin aikana pyöräytimme vielä toisen ongelmalähtöisen oppimistehtävän eri aiheen parissa. Toisella kertaa ongelma sattui olemaan vähän turhan suoraviivainen, ja opettaja varmaan kehittelee jo uutta mutkikkaampaa tehtävää seuraaville kokelaille. Ongelmatehtävään kannattaakin panostaa, ja siinä saa mielellään olla jotain erityistä hoksattavaa, jotta se koukuttaa opiskelijat aidosti asiaan.

Toivottavasti tästä silminnäkijä- ja kokijakertomuksesta oli sinulle jotain hyötyä. :)

Lähteet:

Lindblom-Ylänne, S. & Iivanainen, A., (2007). Ongelmalähtöinen oppiminen: teoriasta käytäntöön. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto- ja korkeakouluopettajan käsikirja (s. 356-375). Helsinki: WSOY.