Pakotalo Oulu: Pelastakaa Superpark Pop-Up Pakopeli (pelikokemuksia/arvostelu)

  Hippulat vinkumaan!

Olin jo edellisenä syksynä huomannut erikoislaatuisen pakopelin mainoksen. Pelipaikkana on Oulun Superpark ja mukaan mahtuu pelaajia tavallista reilummin, jopa 20 hlö. Pakotalo Oulu mainostaa tätä Suomen suurimpana pakopelinä. Nyt peli oli taas pelattavissa ja lähipiirissä oli sopivasti synttäreitä, joten oli otollinen aika toteuttaa tämä pelihaave porukalla.

Suuntana siis Superpark. Oli hassua mennä tyhjään puistoon aukioloaikojen ulkopuolella, sillä koko puisto oli varattu pakopelille. Ryhmäämme kuului 8 urheaa kokelasta, joista kolme oli lapsia. Tehtävänä oli pelastaa Superpark limapommin räjähdykseltä. Pommi oli jätetty puiston portille ja se oli nyt siis saatava deaktivoitua tunnin kuluessa. Tehtävä harvinaisen selvä.

Jos suunnittelet peliin menoa etkä halua tietää pelistä yhtään mitään etukäteen, kannattaa stopata lukeminen tässä kohtaa. Seuraavaksi tulee joitain kuvailuja pelin luonteesta, mutta ei missään tapauksessa liian paljastavia tai tarkkoja selostuksia. Jos siis haluat tietää, minkä tyyppisestä pelistä on kyse, jatka ihmeessä lukemista.

Olin odottanut, että tehtävä vaatisi paljon liikkumista, koska lääniä löytyi. Tässä olin hyvinkin oikeassa. Tehtävää helpottamaan saimme radiopuhelimia, joiden kautta kommunikointi oli huomattavasti helpompaa. Ja kaiken lisäksi tosi hauskaa! Jakaannuimme siis pienempiin osaryhmiin ja lähdimme kukin etsimään jotain, mistä meille oli vihjaistu.

En halua pilata kenenkään pelikokemusta avaamalla liian tarkkaan sitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Sanotaan vain, että tehtävää oli aika paljon, lukkoja oli paljon, juostavaa/käveltävää oli paljon ja vähän kerrassaan kupletin juoni alkoi paljastua. Tehtävät olivat enimmäkseen melko helppoja, mutta niitä oli monta eikä niitä olisi ollut helppoa ratkaista yksin. 

Vahvasti lukittu boxi

Kahdeksan hengen porukalla jokainen pääsi mukavasti osallistumaan tehtävänratkaisuun ja peli tarjosi onnistumisen kokemuksia (varmaan) kaikille. Lapset saivat luvan kanssa tehdä muutakin, kuin keskittyä peliin, kunhan olisivat varovaisia. Epäilin aluksi, että homma menisi heillä pelkästään liikunnan lystiksi, mutta onneksi mielenkiintoa riitti myös pelaamiseen. Kaikkien osaamiselle ja tarkkaavaisuudelle oli käyttöä.

Kuten aina, oma olo oli toisinaan häseltävä. Isossa puistossa oli mahdollista säntäillä paikasta toiseen tavallistakin enemmän ja oikeastaan se oli aika mukavaa. Kokonaisuudesta ei ihan täysin pysynyt kärryillä, mutta riittävän hyvin kuitenkin. Pelinjohtaja oli jalkautunut keskuuteemme ja antoi silloin tällöin vihjeitä yksittäisille pelaajille. Homma eteni aika mukavasti, vaikka jossain kohtaa olimme hetken aikaa jumissa. Jumihetki tarjosi hyvän hengähdystauon ja sain kohtalon pakosta istua hetken aikaa paikallani (ja läähättää). 

Jumin jälkeen vyyhti alkoi purkautua nopeasti ja pian olimme jo ihmettelemässä pommin piuhoja ja yhtä ainoaa mahdollisuutta purkaa se. Meitä onnisti siinä määrin, että saimme lopullisen ratkaisun keksittyä muutaman minuutin ennen H-hetkeä eikä lima sittenkään spruitannut pitkin puistoa. Olin suorastaan hämmästynyt, koska jostain syystä tuntui, että olisimme viettäneet pelissä jo pidempään, kuin tunnin. Ilmeisesti pelin aktiivinen luonne pääsi huijaamaan sisäistä kelloa.

Mitä tästä jäi käteen? Paljon hyvää mieltä, energinen olo, yhdessä tekemisen ja onnistumisen meininki, muutama kipuileva polvi, sääri ja lonkka.. Odotusten mukaisesti tämä oli samalla myös hyvä iltatreeni. Peli sopi erinomaisesti lasten ja aikuisten ryhmälle, mutta varmasti myös muunlaisille kokoonpanoille. Ryhmäkoko toimi myös - enemmän olisi voinut olla liikaa? Jos toivoo erityisen vaikeita pulmatehtäviä, tämä ei ehkä ole ykkösvalinta, mutta jos Team Building ja vähän erilainen pakopelikokemus kiehtoo, niin Suosittelen!

Testissä Seeker Battle Cards

 Mun tyyppi on parempi, kuin sun tyyppi! 

Sain testattavaksi Seeker Battle Cards -korttipelin, joka on tulossa pian markkinoille. Perheessämme on kohderyhmään osuvia lapsia, koska peli on suunnattu etenkin kouluikäisille lapsille (7+) ja soveltuu perhepeliksi. Kyseessä on strateginen korttipeli, jonka parissa voi myös harjaannuttaa orastavia matemaattisia taitoja. 

Ensivaikutelma syntyi, kun peli saapui postissa ja pääsimme hypistelemään korttipakkaa. Vaikka en itse ole pelannut Pokemon-korteilla, en voi vastustaa mielleyhtymää Pokemoniin. Luultavasti kuitenkin peli-idea on aika erilainen. Pakkauksesta tuli positiivisella tavalla mieleen karkkilaatikko, ja pelin visuaalinen ilme on muutenkin värikäs ja kiinnostava. Lapset innostuivat heti tutkimaan, millaisia hahmoja pelissä on mukana.
 

Pelin hahmoja

Pientä hämmennystä heräsi siinä vaiheessa, kun pakkauksesta purkautuivat peliohjeet, joita aloimme opiskella. Äkkiseltään tuntui, että pelissä on käytetty paljon erilaisia symboleita, jotka pitäisi omaksua voidakseen aloittaa pelaamisen. Koska olimme kärsimättömiä, aloitimme pelin kuitenkin melko pian ja opettelimme lisää pelin ohessa. 

Pelissä on tarkoitus taistella omilla pelihahmoilla vastustajien pelihahmoja vastaan. On käytettävä niitä kortteja, jotka on sattunut jaossa saamaan ja pelattava korttinsa mahdollisimman viisaasti. Aika paljon on siis sattuman varassa, mutta strategialla on myös oma, iso roolinsa. Pelissä joutuu todellakin tekemään tarkkoja laskutoimituksia, ja laskemaan sekä omien hahmojen että vastustajan hahmojen voimapisteitä. Aina se ei ole ihan helppoa, koska hahmon ominaisuudet voivat olla erilaiset riippuen siitä, onko hahmo hyökkäys- vai puolustusvuorossa. Tämä tekee myös hahmojen varustamisesta haasteellisempaa. 

Pettymyksekseni oma ensimmäinen pelini päättyi hyvin lyhyeen, koska menetin heti ensimmäisellä vuorolla ainoan Seeker-hahmoni. Että näinkin voi käydä! Loppupelin ajan keskityin auttamaan pienempää lasta hiomaan omaa strategiaansa ja laskemaan pinnoja. Voi olla, että tuli jonkun verran neuvottuakin. Päättelin siitä, kun lapsi sanoi pelin olleen helppoa, kun äiti auttoi... 😀 Pelin hävinneille jäi selvästi voiton nälkä, ja peliä oli kokeiltava pian uudestaan.

Aloituskädessä on seitsemän korttia

Peli pitää vuorossa olevat pelaajat aktiivisesti otteessaan, kun voimain mittelö on meneillään ja siitä keskustellaan. Peli tarjoaa mahdollisuuden myös pienelle bluffille, jos sellaista tykkää harrastaa.  Mielestäni on kiva, että peli mahdollistaa juttelun ja ainakin meillä pelitilannetta käytiin läpi yhteen ääneen. 

Etenkin lasten mielestä pelin hahmot olivat kiinnostavia. Melkein toivoisi, että niitä olisi vielä enemmän tai että niitä olisi ainakin mahdollista hankkia lisää. Joillain hahmoilla oli myös kiinnostavia ominaisuuksia, joista ehkä hyödyllisin oli mahdollisuus nostaa lisäkortteja. Tässä pelissä nimittäin kortit tuntuvat haihtuvan käsistä aika vikkelästi. Toisaalta se on vähän tylsää, mutta toisaalta se pitää pelin pituuden lyhyen napakkana. Ohjekestoksi onkin ilmoitettu vain 5-15 minuuttia. Kovin pitkäkestoisen stragian hiomiseen ei ole tarvetta eikä mahdollisuuksia. 

Jossain vaiheessa vanhempi lapsi pelasi peliä kahdestaan kaverinsa kanssa. Tuolloin sääntöjä tultiin aina välillä varmistamaan ja katsottiin, että laskutoimitukset menivät oikein. Aivan helppo peli ei siis ole kyseessä, mutta säännöt ovat kyllä opittavissa. 

Lapset pitivät hauskasti kuvitetuista hahmoista, jotka ovat tavallaan pelin sydän. Taisteluteema on mukaansatempaava, eikä peliin mielestäni muuta ideaa tarvitakaan. Haasteellisena pidimme sitä, että ohjeista ei löytynyt suoraa selitystä joillekin symboleille ja pelitilanteille, vaan ne jäivät osin päättelyn varaan. Meitä kuitenkin ilahdutti ohjeissa ollut muistutus, että sääntöjä voi myös luoda itse lisää tai niitä voi muuttaa. Päätimme, että pelissä voisi ainakin olla mahdollista vaihtaa kaikki kortit, jos häviää ainoan Seekerin heti ensimmäisellä vuorolla (kuten eräälle kävi...).

Escape rooms: Betty Stylesin tapaus

 Ensimmäistä kertaa pakohuoneessa

Kerta se on aina ensimmäinenkin. Betty Stylesin tapaus oli minulle ensimmäinen. Joudun muistelemaan nyt useamman vuoden päähän, mutta haluan kuitenkin avata kokemusta vähän. Vaikka rohkaisuksi sinulle, joka mietit millainen pakohuone on, ja mitä pakohuoneessa tapahtuu.

Kaikki oli kovin, kovin jännittävää! Kasa perhosia vatsassa ja niin edelleen. Ensin esiteltiin, millaisia lukkoja pelissä tultaisiin käyttämään ja kerrottiin muita perusasioita ja sääntöjä. Sitten meidät päästettiin huoneeseen, jossa kuulimme vielä huoneen tarinan ja saimme lähteä ratkomaan tehtäviä. Samalla 60 min aika lähti juoksemaan näytöllä, mikä toi aika hektisen tunnelman huoneeseen.

Ryntäsin penkomaan tavaroita, vaikka en yhtään tiennyt, mitä teen! Olin ymmärtänyt, että jotain pitää kuitenkin etsiä. Siinä samalla löytyi numerolukkoja, jotka kaikki (niitä oli monta!) pitäisi kai saada auki. En oikein saanut aina langan päästä kiinni, mutta yritin kovasti. Kai sekin lasketaan!? Totta puhuen ensimmäinen peli meni jonkinlaisen hämmennyksen ja innostuksen vallassa alusta loppuun. Ja voi sitä tuskaa, kun jokin lukko ei auennutkaan ensiyrittämällä, vaikka ihan varmasti hoksasin, mitä haetaan... 😀

Jotkin tehtävät olivat aika selkeitä ja helppoja. Ne auttoivat hahmottamaan, mitä ollaan tekemässä. Sitten tuli niitä pakohuoneelle tyypillisiä yllätyksellisiä asioita, jotka oli ihan WOW. Olin luullut pelejä ehkä jotenkin yksipuolisemmiksi. Yllättyin siitä, että välillä jotakin piti ratkoa enemmän tekemällä ja kokeilemalla, kuin päättelemällä. Luulin myös, että kyseessä on aina vain yksi huone, mutta selvisi, että yhdestä huoneesta voikin avautua uusia tiloja, vaikka ei aluksi siltä näyttäisi. Ja että joitakin tehtäviä pitää ratkoa useammassa paikassa yhtä aikaa. 

Onneksi saimme aika paljon (kokeneempien mielestä liikaa) armoa vihjeiden muodossa, jotta monivaiheinen peli saatiin suoritettua kutakuinkin ajoissa. Pelin jälkeen kokemus alkoi jollakin tapaa jäsentyä. Totesin ainakin sen, että tämä pitää tehdä uudestaan! Jäin koukkuun ihan kerrasta. Tämä oli oma juttu. Kokeneemmat kommentoivat Betty Stylesin tapauksesta, että siinä oli poikkeuksellisen paljon pieniä tehtäviä ja lukkoja. Itse kehystarina jäi minulla ihan kaiken muun touhun varjoon. Mutta kaikesta huolimatta kokemus oli vaikuttava. Ei pakohuone varmasti kaikille sovi eikä kaikkiin niin iske, mutta kannattaa kokeilla!

Exit peli: Faaraon hautakammio (pelikokemuksia/arvostelu)

 Hieroglyfit on nyt in

Faaraon hautakammio on vaikeustasoltaan 4/5 peli. Uuuuh! Oman Exit-kokemuksen pohjalta ei kuitenkaan tuntunut ihan sen tasoiselta. Joskus näköjään vaikeustason 4 peli voi olla iisimpi, kuin vaikeustaso 2. Tätä peliä ratkottiin oman perheen kesken. Lapset toimivat satunnaisina avustajina menossa mukana. Mukaansatempaavimpia tehtäviä lapsille olivat kaikenlaiset tiirailutehtävät ja koodikiekon käyttö. 

Kehystarina liittyy Egyptin lomareissuun ja liian vaarallisiin nähtävyyksiin. Sikäli vaarallisiin, että turistipolo joutuu lukituksi tunkkaiseen hautakammioon. Mutta eipä hätää, sillä arvoituksia viekkaasti ratkomalla on mahdollisuus vapautua jälleen. Jos paon pitäisi oikeasti tapahtua tunnissa, niin meille olisi käynyt köpelösti. Yliajalle mentiin, vaikka mitään pahempaa tukkotökköä ei tullutkaan vastaan missään vaiheessa.

Joku ihme tyyppi oli jättänyt muistikirjansa hautaholviin.

Tässä pelissä olisi etua siitä, että oppisi hieroglyfit nopeasti ulkoa. Samat piirrokset nimittäin pyörivät kuvioissa koko ajan. Ehdimmekin kehittää kuville omat hupaisat lempinimet pelin aikana. Esteettisesti peli oli ihan kivaa katsottavaa, mutta yksi tehtävää ei lukeudu siihen joukkoon mukaan. Se ei oikein hyvällä tahdollakaan sopinut teemaan.

Tehtävien logiikka oli melko helposti avautuva. Mielestäni osa tehtävistä oli jopa hieman yllätyksettömiä mutkattomuudessaan. Jostain syystä meille kävi niin päin, että joihinkin alkupään tehtäviin tarvitsimme vihjeitä, kun taas loppu sujui omin voimin. 

Peliin oli jälleen rakennettu muutama kiva tehtävä, jotka saivat aikaan vähän spessumman oivalluksen elämyksen. Kivaa oli myös se, että pelin osia ei ollut pakko turmella saksilla tai töhrimällä, vaan selvisimme ottamalla kopion parista tehtävästä erilliselle paperille. Kierrätys kunniaan. 😉

Exit Oulu: The Heist - Ryöstö (pelikokemuksia/arvostelu)

 "Kun pakko on niin siepataan, ei tarpeetonta milloinkaan..."

Taidegalleria arvokkaine aarteineen houkuttaa neuvokasta rosvojoukkoa käymään työhön. Ensinnä täytyy todeta, että galleria miljöineen on ilmeeltään siisti ja tyyliltään ihan riittävän uskottava kokonaisuus. Kyllä näissä puitteissa kelpaa uurastaa. En kuitenkaan aio kuvailla tekemisiämme liian yksityiskohtaisesti, jotta en pilaa kokemusta sellaiselta, joka vasta miettii peliin menemistä. 

Alkuvaihe meinaa tuottaa tuskaa. Monenlaista havainnoidaan ja keksitään. Ympäristö on ihan mielenkiintoinen eikä kuitenkaan liian kuormittava. Turhaa tilpehööriä ei juuri ole. Lopulta vain asioita pitää yrittää useamman kerran, jotta homma alkaa aueta. Välillä logiikka on pikkuisen koetuksella, mutta sekin toisaalta kuuluu homman juoneen.

Jossain kohtaa peliä tavoite käy varsin selkeäksi. Se tuo kaivattua mielekkyyttä ja rakennetta tekemiseen. Positiivista on myös se, että pelissä riittää yhtäaikaista tekemistä useammalle henkilölle sekä eri tyyppisiä tehtäviä. Välillä ratkotaan eri pähkinöitä ja välillä ollaan saman haasteen äärellä. Pieniä yllätysmomenttejakin on ripoteltu tehtävien lomaan.

Lopulta pelin ratkaisuihin tarvittiin ripaus kokeilunhalua, taitoa ja tuuria, tarkkaavaisuutta, kuuloaistia ja yhteistyötä. Vihjeitäkin tarvittiin jonkin verran, ei kuitenkaan kovin paljoa. Tykkäsin siitä, että kun tehtävä alkoi olla jo pitkällä, tuli vielä vastaan yllättävä haaste. Ei kuitenkaan liian työläs ja arvoituksellinen, vaan sopivasti hyvää flowta jatkava. 

Saimme tämän keikan heitettyä, ennen kuin virkavalta ryntäsi paikalle. Hyvää suorittamista - hyvää mieltä! Vaikeustaso 3/5 oli meidän porukalle juuri sopiva. Tätä peliä voi suositella myös hieman isommalle peliporukalle, 4+ hengelle.

Exit-lautapeli: Kadonnut temppeli

 Pulmallisten palapelien parissa aika vierähtää

Hain sopivaa pelipuuhaa syysloman ratoksi, kun törmäsin kaupassa uuden näköiseen Exit-pelilaatikkoon. Peli oli mitoiltaan hieman tavanomaista isompi, ja kansi mainosti neljää palapeliä. Kiinnostuin tästä oitis, koska ajattelin, että lomalla lapsetkin haluaisivat osallistua pakopelin ratkomiseen. Palapelit kuulostivat juuri sopivalta puuhalta koko perheelle!

Tältä peliloota näyttää

Peliä tutkiessa minulta jäi huomaamatta, että peliajaksi oli merkitty 90-180 minuuttia. Hupsis! Tämä havaittiin siinä vaiheessa, kun peliä alettiin availla ja (lapsille) sopivaa peliaikaa oli edessä vajaa pari tuntia. Eipä hätiä mitiä. Nyt jälkikäteen voin kertoa, että tämä peli oli suhteellisen helppo keskeyttää, ja jatkaa ratkomista seuraavana iltana. Palapelitkin ovat suhteellisen pieniä, joten meneillään olevan pelin voi suht näppärästi siirtää syrjään odottamaan seuraavaa sopivaa hetkeä. Palapelit, jotka oli jo "käytetty" pelissä, purimme surutta laatikkoon eikä tästä strategiasta vaikuttanut olevan haittaa.

Pelin kuvausta lukiessa sain palapelien roolista sellaisen kuvan, että niitä käytettäisiin lähinnä jonkinlaisena karttana, joka antaa tietoa ympäristöstä. Palapelien rooli oli kuitenkin oikeassa elämässä paljon suurempi. En voi antaa kovin tarkkaa kuvausta paljastamatta liikaa. Sanotaan kuitenkin näin, että pulmat linkittyvät aika kiinteästi palapeleihin. 

Pelissä on tuttuna elementtinä koodinpurkukiekko ja oudot esineet. Muuten peli on perinteistä Exitiä mukavalla tavalla suoraviivaisempi, koska vihjeet on sijoitettu helppolukuiseen peliohjeeseen eikä erillisten korttien pläräämistä tarvita oikeiden vastausten tarkistamiseen. Pelin teema oli hyvin pakopelimäinen/tyypillinen, ja jäi lopulta taustalaulajan rooliin pulmia ratkottaessa. 

Palapelit itsessään olivat aika haastavia eikä niiden kokoaminen ollut lasten mielestä äärettömän motivoivaa juuri siksi. Yhtään useampia käsipareja saman palapelin äärelle ei olisi sopinut, sillä nytkin meinasi tulla törmäyksiä! Kaikista käsi- ja silmäpareista oli kuitenkin hyötyä hommassa, ja tehtäviä palastelemalla mielekkyyskin säilyi. Pelissä ei missään vaiheessa päässyt syntymään kovin vahvaa flowta meidän tapauksessa, vaan peliä oli mukavampi pelata tauottaen. Mielestämme pulmat eivät myöskään menneet mitenkään helppousjärjestyksessä, vaan vaikeustaso vaihteli pitkin peliä. Pelin ikäsuositus 10+ on varmaan aika lailla kohdillaan.

Yksittäinen askartelutehtävä

Käytimme aikaa varmasti enemmän, kuin ohjeaika. Emme aina edes mitanneet aikaa. Saimme kuitenkin tehtävät suht hyvin ratkottua, vaikka hitaammin mentiin. Aina välillä jokin asia piti tarkistaa vihjeistä. Yhdessä kohtaa pelin logiikka oli niin villi, että tuskin olisimme keksineet sitä ilman vihjeitä. Peliohjeissa olleen arviointitaulukon perusteella suorituksemme taisi olla tasoa 4/10. 😅

Tärkeintä on, että tykkäsimme pelistä ainakin enimmäkseen. Se soveltui erinomaisesti useamman illan jatkotehtäväksi. Palapelien käyttö oli aika nerokkaasti suunniteltu, ja se oli itselle tässä kohtaa jotakin ihan uutta ja mielenkiintoista. Mielestäni pelin uutuusarvo oli juuri siinä, että yhtenä pelielementtinä olivat palapelit. Palapelien kokoaminen tarjosi mukavan lepohetken pulmien keskelle, mutta ei ollut mitään hätäsen hommaa. Hieman lyhyemmässä ja "nousujohtoisemmassa" pelissä flowkin olisi todennäköisesti ollut mahdollinen.

Exit Oulu: Taikuri - The magician (pelikokemuksia/arvostelu)

 Sopivaa synttäriohjelmaa

Synttärit lähestyivät ja halusin kehitellä jotain päivän piristykseksi. Mikseikäs se voisi olla pakopeli ja päiväkahvit? Saimme muodostettua mukavan viiden hengen sekajoukkueen. Vain kahden seuralaisen kanssa olin vieraillut aiemmin pakohuoneessa, ja mukaan saatiin taas yksi ensikertalainenkin. Huoneeksi valitsin Exit Oulun melko uuden huoneen, Taikurin. Sinne olin pyrkinyt jo kerran aiemmin, mutta eka kerralla huone varattiin nenun edestä. Nyt kuitenkin lykästi!

Pelin alku oli ihanan salamyhkäinen ja tunnelmaa nostattava. Alkunäytöksen jälkeen touhu jatkui vähän perinteisempään tapaan. Alussa tuhrasimme suht paljon aikaa kaiken mahdollisen pällistelyyn, mistä oli osaltaan myös hyötyä. Onneksi joku päätti lähteä myös toteuttamaan asioita. Näin päästiin ratkomisessa alkuun. Tehtävät tarjosivat kivasti ahaa-elämyksiä, yllättyneitä ilmeitä ja nauruakin. Useimpiin tehtäviin pystyi osallistumaan yhtä aikaa useampi henkilö, ja mielestäni peli soveltuukin parhaiten vähintään kolmen hengen ryhmälle. Muutamia pullonkaulojakin oli, joissa vaadittiin tilan puutteen vuoksi enemmän yksilösuorituksia.

Perinteisiä numerolukkoja tässä pelissä ei ollut juurikaan. Vihjeitä saimme omasta mielestä sopivasti eikä niitä tarvinnut erikseen pyytää. Pelissä sai käyttää monia eri aisteja ja muuta osaamista. Luulen, että kaikki tykkäsivät tästä pelistä, ja pääsimme parahiksi uloskin ennen tunnin umpeutumista. Peliympäristö oli teemaan sopiva ja pelissä oli perinteisesti taikuuteen linkittyviä tehtäviä. Ainut vain, että tällä kertaa niitä temppuja tekivät amatöörit!

Valitsimme yhdessä tuumin haastavamman 3/5 version, mutta peli olisi toiminut aivan yhtä hyvin myös 2/5 versiona. Tämä paljastui, kun jälkikäteen jututimme pelinohjaajaa aiheesta. Juuri noihin 3/5 kohtiin tarvitsimme vihjeet, jotta pääsimme etenemään. 

Olin kuvitellut etukäteen, että Taikuri olisi mukavan rento, mutta teemaltaan salaperäinen huone. Oikeastaan juuri sellainen se olikin - ja hauska kokemus myös! Eli suosittelen 😉

Note to myself: kannattaa ihmetellä asioita ääneen...

City Escape Games Oulu: Sotavangit (pelikokemuksia/peliarvostelu)

 Karu teema, mutta leppoisa tunnelma.

Tällä kertaa neljä kaverusta lähti selvittämään, kuinka pako vankilasta tulisi onnistumaan. Sotavangit -pakohuone oli melko perinteinen siten, että siinä käytettiin aika paljon lukkoja ja ratkaisu eteni vaiheittain. Alussa vastassa oli aika iisi lämmittelytehtävä, josta sitten etenimme asteittain, kun saimme käyttöömme uusia välineitä. 

Huoneessa oli ihan hauskaa puuhastelua näppärille käsille. Tämän lisäksi tarvittiin tarkkoja korvia ja tietysti terävää päättelykykyä. Ärsytti, kun emme ilman vihjettä keksineet joidenkin asioiden välisiä yhteyksiä, vaikka periaatteessa tiesimme, mitä pitäisi tehdä. Kielelliset tehtävät ovat aina kivoja, ja tässä oli ainakin yksi sellainen. 

Vääristä vastauksista saimme valitettavasti joitakin aikasakkoja. Huoneessa oli myös asioita, joista harhauduimme turhaan ajattelemaan liian vaikeasti. Oikea ratkaisu oli helpompi, mutta jäi vain jotenkin huomiotta. 

Ihan kelpo huone, mutta ei itselleni tarjonnut erityisen häikäiseviä ratkaisuja. Sain kuitenkin tutustua itselleni uusiin aparaatteihin. 😁 Lopussa aika kävi vähiin ja meinasin sählätä viimeisen lukon kanssa. Onneksi kaikki lopulta napsahti kohdilleen ja pääsimme ajoissa ulos! 

Fidgettimäistä puuhaa sormille

Mitä iloa fidgeteistä?

Epäaito fidget löysi uuden omistajan

Nyt löytyi hittituote! Tarina alkaa siitä, että olimme tekemässä lasten kanssa raakaa valikointia lastenhuoneen leluosastolla. Valitsimme, mitkä lelut saavat jäädä, ja mille osoitetaan kierrätyssalkkua. Vastaan tuli myös joitakin fidgettejä eli leluja, joita voi puristella, pyöritellä, painella tai venytellä. Näiden mainostetaan muun muassa parantavan lasten keskittymiskykyä, vähentävän levottomuutta ja auttavan vireystilan säätelyssä. Yksinkertaistetusti sillä kai tarkoitetaan, että tällaiset lelut tarjoavat lapselle riittävästi fyysistä aktiviteettia, jotta he voivat keskittyä johonkin tärkeämpään. Sen vuoksi tämän tyyppisiä ratkaisuja voidaan hyödyntää myös päiväkodeissa ja kouluissa. 

Lapset olivat valmiita luopumaan plus plus -palikoistaan. Nehän eivät oikeastaan ole fidgettejä, vaan pieniä ja yksinkertaisia rakentelupalasia. Kaikki palat käyvät yhteen. Jostain syystä minusta tuntui vaikealta luopua niistä. Puristelin niitä sormissani, ja yhtäkkiä tajusin, että tässä oli käsillä nyt jotain parempaa. En ole kovin kiinnostunut fidgeteistä omakohtaisesti, vaikka stressipallon omistankin. Olen kuitenkin sitä tyyppiä, jonka sormet etsivät koko ajan jotain tekemistä, esimerkiksi hiusten pyörittelyä. Toisinaan muovailen työpöydällä huomaamattani sinitarrakönttiä tai pakkauskiinnikkeitä. Mutta nyt olivat sormeni löytäneet jotain, mistä ne Todella nauttivat! Herranen aika, miten yksinkertainen ja ihana lelu sormille, jotka tykkäävät puuhastella. Näissä idea on juuri se, miltä palikat tuntuvat, ei niinkään se, mitä niistä syntyy tai miltä lopputulos näyttää. Olen nyt muutaman päivän pyöritellyt plus plussia työpöydälläni ja kuulkaas homma toimii. Ajattelin, että ehkä tästä olisi syytä vinkata muillekin näpertäjille. Älä siis heitä plus plussia hukkaan!

Minulla on työpöydälläni myös toinen "lelu". Kyseessä on pullo, joka on täytetty puoliksi vedellä ja puoliksi vauvaöljyllä. Eipä mennyt sekään vauvaöljy hukkaan. :) Liemi on värjätty elintarvikevärillä siniseksi, ja pullon pohjalle olen laittanut merellisiä kiviä ja simpukoita. Käytin tätä pulloa alunperin eräässä lasten pakopelissä, mutta sen jälkeen se jäi pöydälle koristukseksi. Juju tässä on kuitenkin se, että pullo kuplii ja velloo hauskasti, kun sitä keikauttaa ylösalaisin. Somen perusteella pienemmät lapset tykkäävät tällaisesta lelusta (pullo kannattaa olla muovinen pienemmillä). Pullo on vielä mielenkiintoisempi, kun sinne piilottaa sekaan jotain hauskaa etsittävää. Meillä pullo on enemmän koristeena, mutta joku käy aina välillä vispaamassa pulloa. Ei missään tapauksessa fidgetin veroinen, mutta esteettisesti hauska tämäkin. 

Pullo kuplimaan plup plup!

Eli summa summarum, tässä pienet vinkit vaativan ajatustyön tueksi ja tauottamiseksi itse kullekin aikuiselle. Let it flow!

Unlock! Heroic Adventures (pelikokemuksia/arvostelu)

Sukellus uusiin seikkailuihin

Heroic Adventures oli meille jo aika mones Unlock-pelilaatikko. Tässä oli silti tarjolla kokemuksia laidasta laitaan. Löytyi myös suosikkipeli, joka kiilasi ohi monista aiemmista!

Tällaiset kansikuvasankarit tällä kertaa

Insert coin

Laatikon ensimmäisen pelin pelasimme joululoman ratoksi. Lähtötilanne oli jo valmiiksi mukavan rento, koska loma oli tehnyt tehtävänsä. Ja mikä elämys meitä odottikaan! Insert coin meni itsellä ihan ykköskastiin hauskuudessaan ja pelattavuudessaan. Se oli kuin peli pelin sisällä. Tarina oli loppuun asti mietitty. Tässä pelissä toimi kaikki hyvin yhteen: sovellus, audiot, tarina ja pulmat.

Vaikeustaso oli helppo 1/3. Loppupuolella otimme pari vihjettä, jotta pääsimme etenemään sujuvasti. Joskus on mukavampi ottaa vihje, jotta flow-tila säilyy. Ongelmakohdat olisi olleet ratkottavissa myös pidemmällä pähkäilyllä. Nyt peli meni läpi suurin piirtein tavoiteajassa. Pelin jälkeen katsoin vihjeitä vielä muuten vaan, ja ne olivat tosi selkeitä ja suorasanaisia.

Pelin audiot olivat mielestäni erityisen kivat. Mukaansatempaavaa retropelitunnelmaa, joka sai jammailemaan kesken pelin. Sovelluksen puolella oli taas vastassa uutta, hauskaa toiminnallisuutta. Sovelluksella oli oikein sopivasti roolia pelissä. Myös pelin lopetus sai hymyn huulille. Tästä pelistä on vain positiivista sanottavaa. Ehkä se voi jonkun mielestä olla liiankin helppo, mutta sopii hyvin vaikka aloittelijalle.

Sherlock Holmes - the Scarlet Thread of Murder

Salapoliisitehtävä kuulostaa kiehtovalta. Lähdemme Sherlockin matkaan viiden hengen porukalla, jossa on mukana kaksi ekakertalaista. Pelin alussa vääryys (murha) on jo tapahtunut ja alamme tutkia johtolankoja ja setviä tapausta. 

Tapaamme pelin kulussa useita henkilöitä ja yritämme kovasti pähkäillä, mitä meidän heistä pitäisi ajatella. Loogisen kokonaisuuden rakentaminen ei ole ainakaan omasta mielestäni kovin helppoa. Kortit tarjoavat mielenkiintoisia ratkaistavia asioita, mutta myös mahdollisuuden mennä lankaan. Meille nimittäin käy niin, että jossain vaiheessa harhaudumme nostamaan oikean kortin väärään aikaan ja joudumme omituiseen tilanteeseen. Meillä taisi olla siinä joku kiero logiikka, jota emme aivan itsekään uskoneet todeksi. Joudumme peruuttelemaan hieman taaksepäin, jotta pääsemme back to to track. Hämmennys ei kuitenkaan ole paras mahdollinen pelielementti. Meidän olisi pitänyt vain kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin, jotta olisimme pysyneet oikeilla jäljillä.

Tarina osoittautuu aika mielenkiintoiseksi. Se ei avaudu aivan hetkessä. Haastetta riittää ja juutumme joihinkin kohtiin luvattoman pitkäksi aikaa. Lopulta tapaus kuitenkin antautuu. Joudumme toteamaan, että emme ole aivan Sherlockin veroisia tutkijoita vielä. 

The Pursuit of the White Rabbit

Liisan matka ihmemaassa on päällisin puolin tuttu. Samoin tässä pelissäkin on tuttuja kuvia ja elementtejä eikä tarinaa tarvitsekaan tuntea sen syvemmin. Unlock kyllä kuljettaa sinut vaadittua reittiä pitkin maaliin asti. 

Tällä kertaa matka vaatii paljon päättelyä ja pohdintaa. Pulmia on taas aika läjä pähkäiltäväksi, ja esillä on hieman uudenlaista matematiikkaakin. Tärkeintä olisi ymmärtää vänkää logiikkaa, jota korteissa toisinaan tulee vastaan. Mukana on myös pieni lehtinen, jonka sivut ovat täynnä erikummallisia arvoituksia. Monet niistä olivat aika kivoja peruspulmia, ja osa taas liiankin arvoituksellisia. Koneet eivät tässä pelissä jääneet mitenkään erityisesti mieleen. Ehkä siksi, että jännempääkin on nähty?

Tähän oli helppo vastata :)

Tämän seikkailun pelasimme niin sanotusti kahteen pekkaan. Peli sopi pelattavaksi pikku porukallakin, mutta aikaa upposi taas enemmän kuin tunti. Pelin loppupuolella tarjolle tulee jopa hieman käsitöitä, tarkemmin ottaen rakenneltavaa. Ehkä kortit olivat jo hiukan kuluneet tai sitten meillä ei vain riittänyt rahkeet enää siinä pisteessä pikkutarkkaan hommaan. Niin tai näin, siinä kohtaa oli pakko vähän oikaista, että pysyi vielä järjissään. Onnea vaan matkaan, kun sukellat Liisan ihmeelliseen maailmaan!

Perehdytyspeli hankkeeseen

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kaikki lähti ideasta, kuten yleensäkin. Tunnen Prikka kiertoon -hankkeen vetäjän, joka jakaa kanssani kiinnostuksen pakopeleihin. Hankkeen tuore projektitiimi pohti, voisiko pakohuonepeli toimia hankkeessa perehdytyksen tukena. Minulla puolestaan oli yliopistolla alkamassa pelisuunnittelukurssi, johon etsin sopivaa tosielämän kohdetta. Kun ystäväni esitti ideansa, alkoi aivoissa avautua välittömästi joitakin uusia neuropolkuja.

Pakopeli pedagogisella tarkoitteella on kiistämättä kiinnostava paketti. Aluksi ajatus perehdytyksen ja pakohuonepelin yhdistämisestä oli silti hämmentävä. Koska pidän uusista haasteista, aloin tonkia asiaa enemmän. Kävi ilmi, että perehdytyksen pelillistämistä on kokeiltu muuallakin. Mielenkiintoisin googlettelemalla löytämäni projekti oli Veikkauksen perehdytyspeli.

Idea lyötiin lukkoon, ja aloin työstää asiaa. Sain hankkeen työntekijöiltä materiaalia ja suuntaviivoja suunnitteluun. Jutustelujen ja asiaan perehtymisen pohjalta hahmottelin keskeisiä teemoja, jotka kannattaisi ottaa mukaan peliin. Samalla väsäsin elämäni ensimmäisen pitchaus-esityksen pelissuunnittelun kurssille! Pitchauksen lisäksi moni muukin asia oli minulle uutta pelisuunnittelun kurssilla. Opettajana meillä oli Resistance Gamesin moniosaaja, Jussi Autio, joka avasi kiinnostavasti pelisuunnittelun maailmaa.

Sain pitchauksesta oikein hyvää palautetta, mikä siivitti suunnittelua eteenpäin. Ikioma "Legendaarinen Hävikkisankari" oli syntynyt ja nyt piti vain hioa sankarin juonet valmiiksi. Omasta mielestäni haastavinta oli arvioida pelin kestoa sekä tehtävien toimivuutta ja vaikeutta. Yritin leipoa perehdytettävän aiheen kiinteäksi osaksi peliä, ettei se jäisi vain irralliseksi kehystarinaksi. Rakensin pelin toiveiden mukaisesti siirreltäväksi eli sitä ei ole sidottu tilaan. Tämä rajasi menetelmien ja gadgettien käyttöä, mutta ei minulla olisi osaaminen riittänytkään kovin erikoisiin hilavitkuttimiin. Onneksi keksin käyttää pelissä äänitteitä, mikä toi siihen hieman lisäulottuvuutta.

Siinä hän on - sankari itse!

Tiedossa oli, että pelaajina tulisi olemaan henkilöitä, joilla ei välttämättä ole kokemusta pakohuonepeleistä. Tämän vuoksi päädyin rakentamaan peliin selkeän lineaarisen etenemismallin. Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävät pitää ratkaista tietyssä järjestyksessä peräkkäin. Yritin myös sijoittaa tehtävät siten, että ne vaikeutuvat loppua kohti, jotta alussa olisi helppo päästä pelin imuun.

Kurssin lopputyönä syntyi pelisuunnitelma-dokumentti, jonka lahjoitin hankkeelle. Ajatuksena oli, että suunnitelma toimisi sen verran hyvänä pohjana, että joku toinenkin voisi toteuttaa pelin sen pohjalta. Tai sitten minä saisin kaivettua jostakin ylimääräistä aikaa ja tartuttua toimeen. Oli haikeaa päästää suunnitelmasta irti, ja antaa se jonkun toisen käsiin näkemättä ehkä koskaan lopputulosta. Asia jäi muhimaan, mutta ratkesi lopulta hieman yllättävällä tavalla, josta kerron seuraavassa postauksessa. 😊

Haluaisitko sinä tehdä pelille ammattimaisemman visuaalisen ilmeen (vuonna 2022) esim. työharjoittelun, kurssityön tai opinnäytetyön tiimoilta? Ota yhteyttä!

Pakohuone Vanha Vintti: Kadonnut kalleus (Pelikokemuksia/peliarvostelu)

 Pakopelikokemus Etelä-Pohjanmaalla

Minulla oli haaveena päästä kesäloman 2021 aikana kokemaan pakohuone omalla porukalla. Emme meinanneet millään löytää reissujen varrelta sopivaa huonetta, johon olisimme voineet ja halunneet mennä perheenä. Kunnes pysähdyimme Keski-Suomeen. Löysimme lähettyviltä Ähtärissä sijaitsevan pakohuoneen nimeltä Vanha Vintti. Kyselin heiltä, miten huone soveltuisi tällaiselle perhekombolle ja omistaja näytti vihreää valoa. Päätimme kuitenkin jättää nuoremman lapsen hoitoon, ja lähdimme liikenteeseen kolmen hengen porukalla.

Pakopelipäivä koitti ja ilmassa oli ukkosta. Arvelimme, että saamme ukkosmyräkästä lisäjännitystä peliin, mutta pahin rähinä ei lopulta osunut ihan kohdille. Saavuimme omakotitalon pihaan, jossa oli opastukset pakohuoneeseen. Omistaja tuli jutustelemaan ja esittelemään peliä. Pelin juonena oli etsiä varastetut korut, "kadonnus kalleus". Pakohuone oli nimensä mukainen vanha aittarakennus. Ennen peliä kävimme läpi perusasiat, jonka jälkeen pääsimme raottamaan hämärän pirtin ovea...

Käy sisään, vieras.

Ensimmäisenä meitä oli vastassa ihka oikea ja iso hämähäkki! Olin vähän, että iik, tuonko vieressä pitäisi seistä ja tutkia tavaroita. Täytyy myöntää, että hämähäkki loi sopivasti jännitettä ja tunnelmaa. Otus rullasi koko pelin ajan samassa kohdassa ylös ja alas. Ehkä juuri hämähäkin ansiosta en hoksannut sitä, mitä piti, vaikka olin (otuksen vierestä) käynyt läpi oikean kohdan. Jouduimme siis ottamaan heti alkupuolella vihjeen, koska peli ei meinannut avautua. Vihjeet oli rakennettu ovelasti siten, että piti soittaa puhelu, josta sitten kuunneltiin valmiiksi nauhoitettu vihje. 

Vihjeen jälkeen peli lähti etenemään mukavasti. Tuli kivoja ahaa-elämyksiä eikä asioita oltu tehty liian helpoksi. Seuraavan vihjeen otimme ehkä hiukan turhan hätäisesti. Olimme aivan jäljillä, mutta viimeinen pieni uskonaskel puuttui. Vihje sai aikaan nopeaa toimintaa ja onnistuimme tehtävässä, joka vaati joko taitoa tai tuuria. Kumpaahan meillä oli? 😁

Seuraavissa tehtävissä otimme haltuun tekniikkaa, tutkimme, etsimme, toimimme ryhmänä ja päättelimme. Pienimmällä pelaajalla alkoi loppupuolella olla jo hätä ajan loppumisesta. Ilmeisesti sama tarttui aikuisiin, koska otimme jälleen vihjeen, vaikka meillä olisi ollut kosolti aikaa tutkia seuraava rasti huolella. Taisimme kuvitella, että meillä oli vielä enemmän tehtäviä jäljellä. Vaikea sanoa, olisiko tämä kyseinen tehtävä ratkennut ilman vihjettä, jos olisimme malttaneet pysähtyä sen äärelle. Vihje auttoi taas ponnistamaan eteenpäin ja loppu menikin jo aika sujuvasti.

Yhtäkkiä päämme pilkisti ovesta ulos valoisaan ulkoilmaan. Hieman hölmistyneinäkin totesimme, että tässä se viimeinen ratkaisu oli. Meillä oli jäänyt tunnista n. 15 minuuttia aikaa käyttämättä. Tämän vuoksi oli pakko spekuloida, olisimmeko kenties selvinneet vähemmillä vihjeillä. Itselleni pientä painetta oli luonut ajatus siitä, että meidän pitäisi niin pienellä porukalla selviytyä haasteista. Mieheni oli kuitenkin aivan liekeissä kyseisenä päivänä, joten ei hätää mitään!

Korut saatiin pelastettua hyvissä ajoin, mistä tuli iloisen yllättynyt fiilis. Pelikokemus oli kaiken kaikkiaan hyvä. Pelissä oli kivoja ja nokkelia pulmia. Ei ehkä tekniikkaa yhtä paljon, kuin isommissa pakohuoneyrityksissä, mutta se ei häirinnyt. Kovin tarinalliseksi peliä ei voi luonnehtia. Tarina oli enemmänkin kehyksen roolissa ja pulmatehtävät näyttelivät pääroolia. 

Pakohuoneen omistaja oli mukava ja palvelu hyvää. Kuvatkin saatiin napsaistua muistoksi vierailusta. Uskaltaisin mennä uudestaankin, jos samalla suunnalla liikkuisin.

Lukemaan oppiminen

Miten se suuri oivallus tapahtuu?

Meillä opetellaan kohta taas lukemaan. Se onkin jännittävää aikaa, ja ajattelin kirjoittaa siitä omia kokemuksia ylös. Juttu sisältää amatöörin pedagogisia kokeiluja, joilla oli kuitenkin onnellinen lopputulos. 

Emme ole kauheasti herätelleet lasten lukuinnostusta, vaan olemme odottaneet sen viriävän itsestään. Eihän sillä niin kiire ole. Lukeminen avaa kuitenkin lapselle ihan uuden maailman. Jo ennen lukemista lapset oppivat taitavasti tulkitsemaan esimerkiksi merkkejä ja logoja. Olen useampaan kertaan ihmetellyt, mistä lapsi tiesi, että ajettiin vaikkapa Hoplopin ohi tai että jossain luki oma nimi. Se perustuu tietysti tutuksi tulleiden merkkien tulkintaan.

Varmasti riippuu lapsesta, tarvitaanko lukemisen opetteluun ulkoista motivointia vai ei. Meillä lapset pitävät tarinoista ja niiden kuuntelusta. Heille on aina luettu iltasatu ja satunnaisesti muulloinkin. Ehkä näistä syistä myös halu oppia lukemaan syntyi itsestään. Plussaa oli se, että esikoisella on hyvä keskittymiskyky, joten hän jaksoi pysähtyä asian äärelle.

Lukemaan oppimisen alkulämmittely oli esikoisen kohdalla lähes sanatonta yhteistyötä päiväkodin kanssa. Päiväkodista viestittiin, että kirjaimet kiinnostavat ja sama toisin päin. Kirjaimia tunnistettiin ja piirrettiin omin pikku kätösin. Päiväkodissa laulettiin vanhaa kunnon aakkoslaulua. Samaan aikaan kodissa laitettiin magneettiaakkoset laulun säkeistöjen mukaiseen järjestykseen, jotta laulu olisi helpompi oppia ulkoa. Lapsi tykkäsi myös muodostaa magneettikirjaimilla omia, hyvin kryptisiä sanoja ja pyysi kertomaan, mitä siinä lukee. Myös joissakin opetuspeleissä oli kirjainten tunnistusta, ja pelien varjolla on kiva opetella uutta. Ainakin Ekapeli Alku ja Pikku kakkosen Eskari oli meillä pelattavina. Niin ne aakkoset sitten vain opittiin! Mutta tästä on vielä matkaa lukemiseen.

Aakkoslaulun säkeet magneeteilla

Monet ovat kertoneet, että lapsi oppi lukemaan ihan vain itsekseen tai seuraamalla lukemista vierestä. Meillä ei mennyt niin. Siihen tarvittiin vähän muutakin. Kirjastosta lainattiin helppolukuisia, tavutettuja kirjoja ja niitä luettiin yhdessä oikein hartaasti ja ajatuksella. Vieritin esimerkiksi sormea siinä tekstin kohdassa, missä olin menossa - kuin karaoke-videolla. 😅 Välillä opetin, miltä kirjaimet kuulostavat, kun ne lausuu yhteen eli tavuina. Vähitellen edettiin siihen, että pienen tekstipätkän jälkeen osoitin luetusta tekstistä yhtä sanaa ja kysyin, mitä siinä lukee. Sitten sama toisella, vähän saman kuuloisella sanalla. Tämä vaihe vaati kärsivällisyyttä! Aluksi se oli vaikeaa, mutta pikku hiljaa jotkin tavut jäivät mieleen ja ne oppi tunnistamaan.

Kun kirjainten yhdistely alkoi olla pikkuisen hallussa, jätimme lapselle myös "sana-arvoituksia" pöydälle. Hän sai kaikessa rauhassa päivän aikana käydä tutkimassa tavutettua sanaa, ja esittää sitten arvauksensa siitä. Joskus meni oikein ja joskus vähän sinne päin. Tavujen tunnistus kehittyi kerta kerralta. Ja sitten vähä vähältä se alkoi automatisoitua. Jossain vaiheessa saimme todeta, että nythän sinä osaat lukea! Ei ehkä niinkään kertaoivalluksena, vaan harjoittelun kautta. Ajankohta taisi olla paria päivää ennen 6 v synttäreitä, ja sitten eskarin aikana lukeminen vahvistui entisestään.

Viestilappu pöydän kulmalla...

Olisipa mielenkiintoista kuulla muilta, millaisia keinoja lukemisen opetteluun on löytynyt. Nyt niille alkaisi olla taas tarvetta!